FI | EN |
A A A
Tulosta artikkeli
Artikkelisarjat: Vapauden- ja kustavilainen aika
Salaseuroja ja veljeskuntia
Oramo, Ilkka

Tukholman musiikkielämä eli 1700-luvulla voimakkaan kehityksen aikaa. Johan Helmich Roman (1694—1758), ”Ruotsin musiikin isä”, oli jo vapaudenajan alussa 1720-luvun lopulla nostanut hovikapellin kukoistukseensa ja aloittanut 1731 julkisen konserttitoiminnan Tukholmassa.Drottningholmin linnan teatteri Hänen jälkeensäkin hovikapellin johtajina toimi erinomaisia muusikkoja, joista maineikkaimmat, Per Brandt (1713—67), Francesco Antonio Uttini (1723—95), Abbé Georg Joseph Vogler (1749—1814) ja Joseph Martin Kraus (1756—92), olivat ulkomaalaisia.

Utile dulci

Musiikinharrastuksen laajeneminen ja musiikillisen sivistyksen kehittyminen johtivat pian siihen, että myös hovin ulkopuolella alkoi esiintyä tarvetta järjestäytyneeseen musiikilliseen toimintaan. Tähän antoi tilaisuuden vuonna 1766 perustettu salaseura Utile dulci, joka valistusajan hengessä uskoi jaloista harrastuksista koituvaan hyvään ja hyötyyn. Musiikki oli Utile dulcin toiminnassa keskeisellä sijalla; ”yleisten” kokousten ohella se järjesti myös ”soitannollisia” kokouksia. Niissä esiintyi seuran orkesteri, jonka mainitaan olleen “harppua myöten täydellinen” ja johon puolentoista vuosikymmenen aikana kuului yli 150 soittajaa. Jäsenensä se sai paitsi hovisoittokuntien muusikoista myös oppineiston ja porvariston keskuudesta, jossa soitonharrastus oli valistusajalla huomattavasti lisääntynyt. Huolimatta luonteestaan salaseurana, jonka tehtävänä oli palvella jäsentensä sivistyspyrkimyksiä, Utile dulci alkoi järjestää myös julkisia konsertteja. Sen toiminta vaikutti ratkaisevasti sekä Kuninkaallisen oopperan että Kuninkaallisen musiikkiakatemian perustamiseen kustavilaisen ajan alkuvuosina. Kuninkaallisen oopperan vihkiäisissä tammikuun 18. päivänä 1773 esitettiin hovikapellimestari Uttinin Johan Wellanderin librettoon säveltämä ooppera Thetis et Pelée. Kumpikin tekijä oli Utile dulcin jäsen. Teos ei jäänyt huomaamatta Suomessakaan: 16-vuotiaalla turkulaisella ylioppilaalla Erik Tulindbergilla oli sen orkesteriääniä hallussaan vuonna 1777.

Aurora-seura

Tukholmalaisseuraan kuului myös suomalaisia, mm. Carl Fredrik Fredenheim, Pehr Jusleen ja Henrik Gabriel Porthan. Elokuussa 1770 he Utile dulcin esikuvan innoittamina perustivat Turussa Aurora-seuran. Valistusajalle tyypillinen ja tukholmalaisseuran nimessä selkeästi ilmaistu ”hyötyä huvista” -ajattelu oli myös Auroran toiminta-ajatuksena. Se pyrki kokoamaan hyvän maun ja seuratapojen kehittämisestä kiinnostuneita ihmisiä — yliopistomiehiä, hovioikeuden herroja, pappeja ja aatelismiehiä — miellyttävään mutta myös hyödylliseen yhdessäoloon, edistämään kirjallisuuden, tieteiden, historian, suomen kielen ja vapaiden taiteiden, erityisesti musiikin harrastusta.

Niin salaseura kuin olikin Aurora suuntautui toiminnassaan myös ulospäin; se ryhtyi heti perustamistaan seuraavana vuonna julkaisemaan ensimmäistä suomalaista sanomalehteä, Tidningar utgifne af et Sällskap i ÅboTidningar utgifne af et Sällskap i Åbo. Lehden toimittajaksi tuli Porthan, joka oli myös seuran sihteeri. Vaikka lehti oli vaatimaton vihkonen, jota aluksi painettiin kahdesti kuussa, sittemmin kerran viikossa, se oli uuden viestintäkulttuurin ensi airut. Auroran lehti ilmestyi vuosina 1771—78 ja 1782—85.

Kun Utile dulcin harrastusten keskipisteenä oli musiikki, ei ole yllättävää, että myös Aurora keskittyi muutaman ensimmäisen toimintavuotensa jälkeen yhä enemmän tähän seurallista yhdessäoloa sulostuttavaan taiteen lajiin. Musikaalisen luokan perustaminen tieteellisen ja kaunokirjallisen oheen vuoden 1773 sääntöuudistuksen yhteydessä heijasti myös aitoa, paikallisista syistä johtuvaa tarvetta järjestyneeseen musiikinharjoitukseen. Sitä mukaa kun musiikillinen sivistys ja soittotaito olivat 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla saaneet enemmän jalansijaa Turussakin, tuomiokirkon urkurille aikanaan myönnetty yksinoikeus huolehtia musiikista kaupungissa ei enää voinut tyydyttää.

Tyytymättömyys Carl Petter Lenningin toimintaan ja epäluottamus hänen kykyihinsä, joka oli kärjistynyt vuoden 1748 ja uudelleen vuoden 1772 promootion yhteydessä, epäilemättä joudutti musiikkielämän vapautumista keskiaikaista perua olevista etuoikeuksista. Tämä kehitys olisi kyllä muutoinkin ollut väistämätön, sillä pohjimmiltaan siinä oli kysymys musiikkikäsityksen muuttumista. Musiikki, joka aiemmin oli ollut palvelijan asemassa, liittynyt kiinteästi kirkonmenoihin tai maallisiin juhliin, alkoi saada itsenäistä merkitystä. Kun englantilainen Charles Burney kirjoitti teoksessaan A General History of Music (1776—89), että musiikki on viatonta ylellisyyttä, tosin tarpeetonta, mutta korvaa suuresti viehättävää, hän lausui ajatuksen, joka samoihin aikoihin kuvastui musiikkielämän käytännössä kaikkialla Euroopassa.

Auroralle ei riittänyt vain suljettu sisäpiirin toiminta; sanomalehteä julkaisemalla se oli osoittanut haluavansa vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan, ja näin se päätti tehdä myös musiikin alalla. Vuoden 1773 sääntöjen lisäyksen XI momentissa lausutaan julkisen konserttitoiminnan syntysanat Suomessa:

Hyvää musikaalista makua ei voida onnellisesti levittää, ellei Yleisö saa kuulla hyvin järjestettyjä ja esitettyjä Konsertteja; ja se kustannus, mikä tästä koituu, on kohtuuden mukaan korvattava. Siten voi Yhdyskunnan musikaalinen luokka, tarvittaessa muiden taitavien muusikkojen avustamana, kernaimmin Yhdyskunnan omassa huoneistossa, joka siltä osin järjestetään vapaaksi, silloin tällöin esittää Yleistä musiikkia, parhaitten mestarien teoksia; joihin pilettejä voidaan myydä siihen hintaan ja tulo käyttää niihin tarpeisiin, jotka Yhdyskunta parhaaksi ja hyödyllisimmiksi havaitsee. Sellaisia Yleisiä konsertteja ei sen vuoksi järjestetä ilman koko Yhdyskunnan suostumusta, koska myös jäsenet, lukuun ottamatta musikaalista luokkaa, maksavat pilettinsä.

Ensimmäisen julkisen konserttinsa Aurora-seura järjesti 19. elokuuta 1773 Kustaa III:n vuotta aikaisemmin tekemän onnistuneen vallankaappauksen kunniaksi. Konsertin ohjelmasta ei ole muita tietoja kuin Auroran lehdessä ollut maininta, että

eräs taitava ääni lauloi tätä tilaisuutta varten sävelletyn, sopivin säkeistöin varustetun aarian (en til detta tillfället componerad Aria, med tjenlige verser, af en skickelig röst blef utsungen).

Aariaa on arveltu joko katedraalikoulun laulunopettajan Johan Lindellin tai Turussa opiskelleen runoilijan, myöhemmin mm. Joseph Martin Krausin (1756—92) suuroopperan Aeneas i Carthago libretistinä tunnetuksi tulleen Johan Henrik Kellgrenin säveltämäksi. Luultavasti konsertissa kuultiin myös sotilaskapellimestari Johan Fredrik Jahnin (n. 1730 — n. 1791) johtaman, Auroran musikaalisen luokan jäsenistä ja sotilassoittajista koostuvan orkesterin esityksiä, kuten seuran toisessakin, 21. elokuuta 1774 järjestämässä konsertissa, joka jäi myös sen viimeiseksi. Molemmista konserteista Jahnille ja hänen sotilassoittajilleen maksettiin palkkio.

Turun Soitannollinen Seura

Aurora-seuran toiminnan lakattua musiikin harrastus Turussa näyttää keskittyneen pieniin tai ainakin suljettuihin harrastajien piireihin ja menettäneen sen julkisuuden, jota Auroran konserttitoiminta oli sille antanut. Modernin julkisen konserttielämän ensimmäinen leimahdus Aurora-seuran loiston päivinä jäi kuitenkin kytemään ”valittujen seurueiden” salongeissa ja puhkesi uudelleen liekkiin, kun muutamat innokkaimmat musiikin harrastajat tuleva arkkipiispa Jacob Tengström ja lehtori Isak Nordberg etunenässä alkuvuodesta 1790 päättivät perustaa Turkuun soitannollisen seuran. Musikaliska sällskapet i Åbo oli aatteellisesti Aurora-seuran perillinen, vaikka keskittyikin vain yhteen Auroran viljelemään kulttuurin alueeseen. Hengeltään se oli yhtä kustavilainen: Utile dulcin tavoin se valitsi vuosipäiväkseen Kustaa III:n syntymäpäivän 24. tammikuuta. Entiset Aurora-veljet tunsivat löytäneensä uuden kodin ja liittyivät sankoin joukoin seuran jäseniksi, kuten teki merkittävä osa Turun muutakin sivistyneistöä.

Soitannollisen seuran toiminnan alkuaikoina sen orkesteria johti Isak Nordberg, mutta jo ensimmäisen toimintavuoden syksyllä konserttimestariksi (kapellimestariksi) saatiin Tukholmasta ammattilainen, hovikapellin konserttimestarina vuodesta 1773 toiminut Erik FerlingErik Ferling (1733—1808), joka johti orkesteria kuolemaansa asti. Orkesteri piti keskiviikkoisin julkisia harjoituksia, joita kutsuttiin ”harjoituskonserteiksi”, ja lauantaisin oikeita konsertteja. Näiden vain jäsenille tarkoitettujen tilaisuuksien lisäksi järjestettiin keskimäärin kerran kuussa ns. ”vapaakonsertteja” eli ”naistenkonsertteja” (fruntimmerskonserter), joihin kutsuttiin ”kaupungin ja myös matkustavaisia kunniallisia naisia”, sekä vuosittain ”yleisiä konsertteja” seuran kassan kartuttamiseksi. Kaikkien konserttien ohjelmassa oli ajan tavan mukaan orkesterimusiikin ohella myös soolo-, kamarimusiikki- ja laulunumeroita.

Turun Soitannollinen Seura kokosi myös merkittävän nuottikirjaston. Suurimmillaan se käsitti 715 nuottijulkaisua ja niissä 2 600 teosta, joista 259 oli sinfonioita (mm. Haydnin, Gyrowetzin, Pleyelin, Pichlin ja Mozartin teoksia, joukossa myös Beethovenin ensimmäinen). Se säästyi Turun palossa 1827 ja kuuluu nykyään Turun Sibelius-museon kokoelmiin. Kirjaston luettelo on liitteenä Otto Anderssonin kirjassa Musikaliska Sällskapet i Åbo 1790—1808. Siitä päätellen seuran orkesterin konsertit olivat hyvin ajan tasalla; yksityiskohtaisia tietoja niistä ei juuri ole säilynyt. Se kuitenkin tiedetään, että Pergolesin Stabat materista tuli vuodesta 1791 alkaen pitkäperjantain konserttien vakituinen numero. Suomen sodan seurauksena ja Erik Ferlingin kuoltua Soitannollisen seuran toiminta tyrehtyi 1808.

Musiikin harrastus leviää

Muualla Suomessa edellytykset omaehtoisen kulttuurielämän kehittymiselle olivat paljon heikommat kuin Turussa, jonne sivistyneistö oli keskittynyt ja jossa oli varakasta väkeä suhteellisesti enemmän kuin muualla. Yksittäisiä henkisen elämän keskuksia kuitenkin muodostui suuremmille paikkakunnille, etenkin jos niillä sattui vaikuttamaan poikkeuksellisen aktiivisia ja kyvykkäitä henkilöitä.

Tällainen oli Alavetelin kappalainen, sittemmin Kokkolan kirkkoherra Anders ChydeniusAnders Chydenius, talousteoreetikko, joka toiminnallaan suuresti vaikutti kauppapakon murenemiseen ja tapulioikeuksien myöntämiseen Pohjanlahden rannikkokaupungeille vuosien 1765—66 valtiopäivillä ja jonka ansioita arvostettiin vielä 1980-luvun Suomessa niin suuresti, että hänen kuvansa päätyi tuhannen markan seteliin. Hengellisten ja taloudellisten seikkojen ohella hänen harrastuksensa ulottui myös musiikkiin. Kuninkaalliselle musiikkiakatemialle vuonna 1774 lähettämässään kirjeessä hän kertoo alulle panemastaan musiikin harrastuksesta ja kotonaan Kokkolan pappilassa kerran tai kahdesti viikossa järjestämistään konserteista, johon yleisöllä oli pääsy yhden kuparitaalarin hinnasta. Chydeniuksen julkiset konsertit sattuvat samoihin aikoihin kuin Aurora-seuran toimeenpanemat.

Myös Kuopiossa perustettiin musiikkiseura 1794, mutta sen toiminta näyttää jääneen lyhytaikaiseksi. Viipuri ja sen vilkas monikansallinen kulttuurielämä menetettiin Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721, kun siitä tuli venäläinen kaupunki ja se alkoi vähitellen kiinnittyä kulttuurisesti Pietariin. Sen sijaan Kustaa Vaasan 1550 perustama Helsinki alkoi kehittyä varteenotettavaksi kulttuurin tyyssijaksi Viaporin linnoitustöiden alettua 1700-luvun puolivälissä.

Viaporin väkiluku oli vielä 1800-luvun alkuvuosina suurempi kuin Helsingin; siellä oli varuskunta sotilaineen ja muualta tuotua rakennustyövoimaa mutta myös kauppiaita ja käsityöläisiä, jopa soitinten rakentajia. Kun kanssakäyminen Viaporin upseerien ja mantereella asuvien porvarien kesken oli seuraelämän alueella vilkasta, muodostivat kaupunki ja linnoitus kokonaisuuden, joka edisti koko alueen tapakulttuurin ja huvittelumuotojen kehitystä. Ilman Viaporia 1700-luvun Helsinki olisi ollut yhtä provinsiaalinen pikkukaupunki kuin muutkin suomalaiset kaupungit Turkua lukuunottamatta.

Viaporin varuskunnan vahvuuteen kuului Leskikuningattaren Henkirykmentin Soittokunta, jonka päätehtävänä oli huolehtia marssimusiikista sotilaallisten seremonioiden yhteydessä. Värvättyjä nuorukaisia koulutettiin puhaltimien ja lyömäsoitinten soittajiksi, ja jotkut heistä, kuten Bernhard Henrik Crusell, siirtyivät sittemmin Tukholmaan ja loivat siellä huomattavan uran ammattimuusikkoina joko sotilassoittokunnissa tai hovikapellissa. Kun soittokunnat olivat ns. harmoniakokoonpanoja, joihin kuului oboeita, klarinetteja, fagotteja ja käyrätorvia kutakin kaksin kappalein, niiden ohjelmisto käsitti paljon muutakin kuin marssimusiikkia. 1800-luvun vaihteessa kaikkien Viaporissa ja Helsingissä majaa pitäneiden sotilassoittokuntien kapellimestarina toimi saksalaissyntyinen muusikko Christian Fredrik Kress (1767—1812). Kuten Jahnin Turussa, Kressin toiminta ei rajoittunut pelkästään sotilasmusiikkiin, sillä hän oli myös Ulriika Eleonooran kirkon urkuri ja osasi tarvittaessa soittaa tanssimusiikkiakin.

Viaporin huvituksiin 1700-luvun lopulla kuuluivat talvisin tanssiaiset ja rekiretket, kesäisin kävelyretket ja terveysveden juonti. Tanssiaisten musiikista huolehtivat paitsi sotilassoittajat myös kiertävät musikantit, jotka hakeutuivat sinne missä heidän palveluillaan oli kysyntää. Nämä ammattimuusikot huolehtivat musiikista myös häissä, joissa tapahtumien kulku ei liene paljoakaan poikennut siitä, millaiseksi se on kuvattu helsinkiläisen pikkuvirkamiehen perheessä 1800-luvun lopulla:

Onnittelun jälkeen soitettiin häämarssi, jos pelimanni oli mukana; morsiuspari lähti lattialle ja häntä seurasivat marssintahdissa sulhastytöt ja -pojat. Kun oli kierros lattialla marssittu, vaihtui marssi yhtäkkiä valssiksi ja tanssi alkoi. Naisille tarjoiltiin viinejä, miehille konjakkia, totia ja tupakkaa; loppuohjelma oli yhtämittaista tanssia.

Musiikkielämä ei kuitenkaan ollut vain ammattimuusikkojen varassa. Yhä tavallisempaa oli, että varakkaisiin koteihin hankittiin soittokone, jonka ympärillä vietettiin musiikki- ja seurusteluiltoja. Soitettiin klaveeri- ja kamarimusiikkia, laulettiin yksinlauluja ja lopuksi tanssittiin. Kun soiton harrastus oli, kuten valistusajan henkeen kuului, sangen yleistä upseerien keskuudessa ja sivistyneistöön lukeutuvissa perheissä, ei näissä yksityisissä musiikki-illoissa enää juuri tarvittu alempiin säätyihin kuuluvien ammattimuusikkojen palveluksia.

Kustavilaisena aikana Viaporissa toimi myös salaseuroja ja veljeskuntia, mm. Bellman-henkinen Sanct Fredmans brödralag, jossa Thomas Byströmin tiedetään viettäneen iltojaan ollessaan Svean tykistörykmentin upseerina komennuksilla linnoituksessa. Byström tunsi Viaporin jo vanhastaan, sillä hänen isänsä Anders Byström oli aikanaan pitänyt siellä ravintolaa.

Kirjallisuutta

Andersson, Otto 1940. Musikaliska sällskapet i Åbo 1790—1808 (Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet i Finland 283). Helsingfors.

Turun Soitannollinen Seura 1790—1808. Suom Reino Honkakoski. Turku: Kustannusliike Silta, 1952.

Dahlström, Fabian 1990. Prolog till året 1790. Turun Soitannollinen Seura 200 vuotta. Toim. Ilpo Tolvas. Turku: Turun Soitannollinen Seura, 79—147.

Marvia, Einari 1966. Eric Ferlingin saapuminen Suomeen. Pieni Musiikkilehti 6:6, 16—18.

— 1970. Aurora-seura ja musiikki. Kappale 1700-luvun kulttuurihistoriaa. Suomen Musiikin Vuosikirja 1968—1969. Helsinki: Suomen Säveltaiteilijain Liitto ja Suomen Musiikkitieteellinen Seura, 69—94.

— 1990. Den gustavianska tidens orkestermusik i Åbo. Den gemensamma tonen. Föredrag från seminariet Det gemensamma rikets musikskatter på Hanaholmen 2.—4.12.1988. Toim. Hannu Apajalahti. Helsingfors: Musikvetenskapliga sällskapet i Finland, 123—137.

Ringbom, Marianne 1965. Seuran toiminta vuosina 1790—1846. Turun Soitannollinen Seura 1790—1965. Toim. Marianne Ringbom. Turku: Turun Soitannollinen Seura, 9—29.