FI | EN |
A A A
Tulosta artikkeli
Artikkelisarjat: Uskonpuhdistus ja suurvalta-aika
Urkuja ja urkureita
Oramo, Ilkka

Katolisena aikana kirkkomusiikki oli ensi sijassa laulettua musiikkia. Rooman kirkko suhtautui torjuvasti tai ainakin epäluuloisesti soitinten käyttöön, sillä suloisten sointien aistillisen lumon pelättiin johtavan kirkkokansan ajatukset pois pääasiasta, Jumalan sanan kuulemisesta, tai sitten soittimiin liittyi hartauden harjoittamisen yhteyteen sopimattomia mielikuvia, jotka sikisivät niiden käytöstä maallisessa ilonpidossa. Soitinten tuloa kirkon musiikkiin nämä rasitteet eivät kuitenkaan voineet ajan mittaan estää, vaikka varhaiset kirkkoisät niistä varoittivatkin.

Etenkin urkuja alettiin käyttää kirkoissa viimeistään 900-luvulla ja pikku hiljaa ne levisivät katolisen kristikunnan koko alueelle. Muitakin soittimia keskiaikaisissa kirkonmenoissa saatettiin soittaa, mutta satunnaisemmin, eikä mikään niistä kyennyt kilpailemaan urkujen kanssa asemasta kirkon omana soittimena. Vuoden 1300 tienoilla muiden soittimien käyttö — kelloja lukuunottamatta — suoranaisesti kiellettiin.

Urut tulivat länteen Bysantista. Kerrotaan, että keisari Konstantinus Kopronymos VI lähetti vuonna 757 frankkien kuninkaalle Pipin Pienelle lahjaksi portatiivin, pienet kannettavat urut, joissa oli lyijy- tai pronssipillit. Sittemmin eurooppalaiset hallitsijat antoivat soitinrakentajille toimeksi valmistaa tällaisia urkuja antiikin tai bysantin mallin mukaan ja niistä tuli Länsi-Euroopassakin suosittu hovisoitin, joka oli omiaan antamaan hallitsijan juhlille loistoa ja arvokkuutta. Suurimmillaan portatiivin suosio oli 1300- ja 1400-luvulla. Sitä oli helppo liikuttaa ja sillä oli kantava ääni. Näin ollen sitä voitiin käyttää yhtä hyvin ulkona kuin sisälläkin. Se riippui hihnasta soittajan olalla tai sitä pidettiin sylissä vasemman reiden varassa. Oikea käsi sormeili koskettimistoa vasemman käytellessä palkeita, joilla ilma puhallettiin pillistöön.

Urkuja käytettiin kirkonmenoissa aluksi kellojen tapaan. Niiden soitolla kiinnitettiin kirkkokansan huomio liturgian keskeisiin kohtiin, mikä olikin tarpeen, sillä latinankielisen toimituksen yksityiskohtien on täytynyt olla suurelle osalle rahvasta hepreaa. Toisaalta urkuja saatettiin käyttää apuna myös kirkkolaulun intonoinnissa. Monipuolisempia tehtäviä liturgiassa ne alkoivat saada toisen vuosituhannen ensimmäisten vuosisatojen aikana, jolloin ne yleistyivät ensin Keski-Euroopassa ja 1300-luvulla myös Välimeren maissa ja Pohjois-Euroopassa eteläistä Skandinaviaa myöten. Vauraimpien seurakuntien kirkkoihin alettiin hankkia kaapin tapaan lattialla seisovia positiiveja, yksisormioisia urkuja ilman jalkiota, tai suuria kirkkourkuja, jolloin kirkkoon jouduttiin useimmiten rakentamaan myös urkuparvi.

Urkujen tulo Suomeen

Milloin Suomessa kuultiin ensi kerran urkujen soittoa? Tämä kysymys on ollut vilkkaan mielenkiinnon kohteena. Jos Suomessa oli keskiajalla urkuja, niitä tuskin oli kirkoissa. Helposti liikuteltavia pikku-urkuja, portatiiveja tai regaaleja sen sijaan on saattanut kuulua jonkin ylhäisen seurueen matkatavaroihin. Kirkkoihin urut tulivat vasta uskonpuhdistuksen aikana. Ensimmäiset luotettavat tiedot Turun tuomiokirkkoon hankituista uruista ovat 1500-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta. Muiden kaupunkien kirkkoihin niitä alettiin ostaa tai rakentaa 1600-luvun ensimmäisellä puoliskolla, maaseurakuntiin vasta saman vuosisadan loppupuolelta alkaen. Vielä 1700-luvullakin Suomen seurakuntien enemmistö oli vailla urkuja, ja joihinkin kaupunkeihinkin niitä saatiin vasta 1800-luvun puolella.

Urkujen leviämisen verkkaisuuteen oli epäilemättä useita syitä. Ensinnäkin ne olivat kalliita. Jos niiden hankinta jouduttiin rahoittamaan seurakunnan varoista, vain väkirikkaimmat seurakunnat saattoivat kustantaa hankinnan; kirkkohan oli menettänyt oman varallisuutensa uskonpuhdistuksen seurauksena kruunulle, joka etenkin 1600-luvun puhdasoppisuuden kaudella pyrki alistamaan sen tiukasti oman valtansa välikappaleeksi. Aivan harvinaista ei tosin ollut, että urut saatiin lahjoituksena; lahjoittaja oli useimmiten varakas aatelismies tai porvari, joka sydämensä vakaumuksesta tai ansaitakseen joko ikuisen autuuden tai ainakin lähimmäistensä kunnioituksen kustansi arvokkaan soittimen kotikirkkoonsa. Toiseksi: urkujen ylläpitokaan ei ollut ilmaista; ne vaativat jatkuvaa huolenpitoa ja korjaamista, mistä saattoi muutamassa vuosikymmenessä koitua yhtä paljon kustannuksia kuin soittimen hakinnasta. Kolmanneksi urkukulttuurin leviämistä hidasti urkurien puute; eihän kallista soitinta kannattanut hankkia tyhjän pantiksi vain kirkkosalin nurkkaa koristamaan.

Turun urut

Suomeen tuotujen tai täällä rakennettujen urkujen vanhimmasta kerrostumasta säilyneet tiedot ovat niin niukkoja ja hataria, että mielikuvituksen lennolle on jäänyt runsaasti tilaa. Yleisesti uskotaan, vaikkei mitään todisteita olekaan, että Suomen ensimmäiset kirkkourut hankittiin Turun tuomiokirkkoon. Hankinnan ajankohdasta sen sijaan on esitetty erilaisia käsityksiä. 1920- ja 1930-luvulla pyrittiin todistelemaan, että tuomiokirkkoon olisi saatu urut jo keskiajalla. Varhaisin ehdotettu ajankohta on 1300-luvun alku. Tuonaikainen soitin olisi sitten tuhoutunut tulipalossa venäläisten Turun seudulle 1318 tekemän hävitysretken yhteydessä eikä siitä sen tähden olisi jäänyt mitään aineellisia todistuskappaleita. Teorian kannalta suurempaan huoleen antaa aihetta, ettei siitä ole muitakaan dokumentteja.

Yhtään pitävää todistetta myöhemmistäkään keskiaikaisista uruista Suomen hiippakunnan pääkirkossa ei ole voitu esittää; sellaiseksi ei riitä, että kirkossa on tavattu jäänteitä urkuparven kaltaisista rakenteista tältä ajalta tai että tuomiokapitulin Tukholman raadille 1469 lähettämässä kirjeessä pyydetään, että mestari Cord, joka juuri oli rakentanut urut johonkin nimeltä mainitsemattomaan kirkkoon Tukholmassa, kävisi Turussa ennen paluutaan kotimaahansa. Kun matkan toteutumisesta saati seurauksista ei ole säilynyt tietoja, kirjeestä voidaan päätellä vain, että Turussa saatettiin 1460-luvun lopulla suunnitella urkujen rakennuttamista.

Jos tuomiokirkossa kuitenkin olisi ollut yhdet tai useammat urut ennen uskonpuhdistuksen aikaa, perimätietokin niistä oli hävinnyt jo vuoteen 1773 mennessä. Tällöin Abraham Abrahamsson Hülphers, varakas kauppias Västeråsista, joka liiketoimiensa ohella harjoitti laajaa kirjallista toimintaa, julkaisi piispoilta ja tuomiokapituleilta kokoamansa tiedot Ruotsin uruista kirjassaan Historisk Afhandling om Musik och Instrumenter särdeles om Orgwerks Inrättningen i Allmänhet, jemte Kort Beskrifning öfwer Orgwerken i Swerige. Hülphers tosin mainitsee, että Turun tuomiokirkossa oli ennen vanhaan (i äldre tider) urut. Niiden kerrottiin kokeneen kovia: niitä oli monta kertaa korjattu ja paranneltu, mutta lopulta niitä ei enää voinut käyttää. Säilyneiden osien perusteella soittimessa arveltiin olleen 12 äänikertaa. Nämä tiedot viitannevat kuitenkin myöhempiin urkuihin. Piispa Jacob Tengströmkin oli nimittäin 1827 sillä kannalla, ettei ole perusteita olettaa Turun tuomiokirkkoon hankitun urkuja ennen uskonpuhdistusta, vaikka niitä joissakin muissa Ruotsin tuomiokirkoissa jo katolisena aikana olikin.

Ensimmäiset kirjoissa säilyneet tiedot uruista ja urkujen osista Suomen alueella sisältyvät Turun linnankirkon inventaarioluetteloihin 1540-luvun lopulla. Näissä asiakirjoissa mainitaan vanhojen urkupillien ja palkeiden ohella mm. yksi positiivi, josta ei muuta tiedetä. Jos irtopillit ja palkeet olivat 1540-luvulla “vanhoja”, ne ovat saattaneet kuulua 1400-luvun puolella rakennettuun soittimeen, joka sittemmin oli korvattu uudella tai jonka osia oli uusittu. Olisiko linnankirkossa sittenkin ollut urut aikaisemmin kuin tuomiokirkossa? Vanhuus on toisaalta hyvin suhteellinen käsite soittimistakin puheen ollen. Urut olivat tuohon aikaan monesti sangen lyhytikäisiä, paitsi alttiita sotien ja tulipalojen hävitykselle, myös ankaran ilmaston armoilla: lämmittämättömissä tiloissa ja huollon puutteessa ne saattoivat nopeastikin rapistua käyttökelvottomaan kuntoon.

Toukokuussa 1556 Turkuun tuli tulliluettelon mukaan kahdet urut. Niiden määränpää ei ole tiedossa, mutta vaihtoehdot rajoittunevat seudun kirkkoihin. Jos linnankirkon vanha positiivi oli nyt huonossa kunnossa eikä tuomiokirkossa ollut vielä urkuja ollenkaan, laivuri Erttmanin Räävelistä tuomat soittimet ovat hyvinkin saattaneet olla juuri niiden tiloihin tarkoitettuja. Ei ehkä ole sattuma, että Kustaa Vaasa oleskeli kaupungissa urkujen saapumisen aikoihin. Turku oli ollut hänen edellisenä syksynä alkaneen, lähes vuoden kestäneen maakuntamatkansa ensimmäinen kohde. Kirkkosoitinten puute Turussa jäi häneltä tuskin huomaamatta. Hän on hyvinkin voinut antaa määräyksen urkujen hankkimisesta sekä linnan- että tuomiokirkkoon ensi tilassa. Entä kuka oli tilannut samassa laivassa Räävelistä tulleen klavikordin? Todennäköisyyttä, että sekin hankittiin kuninkaan ja hänen hoviväkensä elämää sulostuttamaan, voidaan pitää kohtuullisena. Kovin montaa kosketinsoitinten taitajaa ei kaupungissa voinut näihin aikoihin olla; luultavimmin tällainen muusikko kuului juuri kuninkaan seurueeseen.

Tuomiokirkko vaurioitui palossa 1570-luvun puolivälin tienoilla. Tässä yhteydessä myös Kustaa Vaasan aikana sinne mahdollisesti sijoitetut urut ovat saattaneet tuhoutua tai turmeltua. Tästä tai jostakin muusta syystä Turun porvarit antoivat näihin aikoihin valmistaa kirkkoon uudet urut. Varattomuutensa takia he paha kyllä eivät kyenneet niitä kokonaan maksamaan ja anoivat sen tähden Juhana III:lta avustusta tähän tarkoitukseen. Eivät saaneet. Jäikö tuntematon mestari nuolemaan näppejään vai joutuivatko turkulaiset sittenkin hölläämään kukkaronsa nyöriä, on arvailujen varassa, mutta luultavaa tietysti on, että mestari sai palkkionsa. Näiden urkujen rakenteesta ja ominaisuuksista ei ole säilynyt tietoja. Ne lienevät palaneet tai ainakin vaurioituneet vuoden 1601 tulipalossa.

Uusia urkuja oli jälleen ruvettava puuhaamaan. Aluksi hankittiin positiivi, joka valmistui 1629 tai viimeistään seuraavana vuonna. Tällöin tukholmalaiselle urkujenrakentajalle maksettiin loppuerä sovitusta palkkiosta, josta hän oli aikaisemmin nostanut puolet. Tämän hankinnan pani vireille melkein ensi töikseen piispa Isaacus Rothovius (1627—52), joka muutoinkin tarttui toimeen paitsi hengellisen elämän myös kirkkorakennuksen rappiotilan korjaamiseksi. Jokin soitin näyttää silti Rothoviuksen edeltäjänkin Ericus Erici Sorolaisen piispankauden (1583—1625) loppuvuosina olleen tuomiokirkossa käytössä siitä päätellen, että vuoden 1620 syksyllä (tai seuraavana vuonna) Turkuun kutsuttiin Tallinnasta urkuri, jolle maksettiin kirkon ja raadin varoista ruokarahaa. Oliko kaupungissa siis puute pikemminkin urkureista kuin uruista?

Positiivi ei Rothoviuksen mielestä kuitenkaan riittänyt hiippakunnan pääkirkon tarpeisiin tai ollut sen arvon mukainen, sillä valtakunnankansleri Axel Oxenstiernalle toukokuussa 1630 osoittamassaan kirjeessä hän nöyrimmästi anoi, että kansleri, jos vain mahdollista, suvaitsisi lahjoittaa temppelille “arvokkaat urut”. Näitä piispan havittelemia suuria kirkkourkuja saatiin kuitenkin odottaa vielä pari vuosikymmentä. Kun niiden tilaaminen tuli ajankohtaiseksi, rakentajaksi valittiin Itä-Göötanmaalta kotoisin oleva Anders Bruse, joka oli toiminut urkurina Linköpingin tuomiokirkossa ja alkanut siinä sivussa myös rakentaa urkuja. Hänen merkittävin työnsä tähän mennessä olivat Uppsalan tuomiokirkon urut, joiden vastaanottotarkastuksen 1638 toimitti Ruotsin kuuluisin muusikko, saksalaissyntyinen hovikapellin johtaja ja Tukholman Saksalaisen kirkon urkuri Andreas Düben.

Kun Turkuun kerran haluttiin “arvokkaat urut”, oli luontevaa tarjota tehtävää miehelle, joka oli jo saavuttanut mainetta arkkipiispan kirkon urkujen rakentajana. Sopimus tehtiin 1643, mutta Bruse tuli ilmeisesti katumapäälle (Turun oloista pelästyneenäkö vai saatuaan paremman työtarjouksen?), sillä seuraavana vuonna hän yritti purkaa sen. Tähän ei Turun raati suostunut, eikä Brusen auttanut muu kuin ryhtyä työhön. Hän asettui asumaan Turkuun, otti oppipoikia ja palkkasi avustajia, mm. puunleikkaaja Måns Larssonin. Avustajien kanssa hänellä oli välillä kahnauksia, kun työ ei aina edistynyt hänen mielensä mukaan. Taloudellisesti hän näyttää tulleen hyvin toimeen, sillä 1648 hän osti professori Jöns Pehrssonin talon Koulukadun varrella. Urut valmistuivat lopulta 1652, kahdeksan vuoden urakan jälkeen; tästä päätellen soitin ei liene ollut aivan mitätön tekele. Sen rakenteesta ei kylläkään tiedetä mitään.

Tuomiokirkossa oli nyt kahdet urut, isot ja pienet, joiden ylläpidosta Bruse vastasi aluksi itse. Sopimuksen mukaan hänen tuli omalla kustannuksellaan pitää soittimet kunnossa ja tehdä niihin tarvittavat korjaukset omia tarvikkeitaan käyttäen. Tästä hänelle maksettiin erikseen palkkaa. Lisäksi hän sai oikeuden rajoituksetta harjoittaa puusepän ammattia kaupungissa ja pitää kapakkaa, jossa oli lupa myydä suomalaista ja ruotsalaista olutta ja kaikensorttista viinaa. Lisätienestiä Bruse hankki rakentamalla muita soittimia, ainakin yhden regaalin ja yhden klavikordin.

Brusen kuoltua 1657 maksettiin yleisistä varoista palkkioita useille henkilöille urkujen korjaamisesta ja ylläpidosta. Ensimmäinen heistä oli Tallinnasta tullut Peter Pollack, joka sai samana vuonna luvan asettua asumaan kaupunkiin ja jolle myönnettiin samankaltaiset anniskeluoikeudet kuin Brusellakin oli ollut; suomalaisen oluen tilalla tosin mainitaan venäläinen. Hän sai myös luvan totuttuun tapaan uudenvuoden aikaan vierailla soittimineen kunniallisen väen luona kaupungissa. Pollackin jälkeen uruista huolehti mestari Clas Frantzon Zander, joka Brusen tavoin oli kotoisin Itä-Göötanmaalta. Hän korjasi urut ensi kerran vuonna 1662 ja vastasi niiden kunnosta kuolemaansa saakka vuonna 1676. Oppipoikana hänellä oli Jacob Ringiläinen, joka sai hänen jälkeensä kirkon molemmat urut vastuulleen. Ringiläisen arvellaan olleen ensimmäinen suomalainen, joka harjoitti urkujenrakentajan ammattia.

Muita varhaisia urkuja

Turun ohella myös rannikon muiden kaupunkiseurakuntien kirkkoihin alettiin hankkia urkuja 1600-luvulla, enimmäkseen kuitenkin vasta vuosisadan puolivälin tienoilla. Ennen Ison vihan puhkeamista 1714 urkukaupunkeja olivat myös Porvoo (n. 1600/1650/1690), Viipuri (1601/1637), Pori (1630), Helsinki (1639/1654), Uusikaarlepyy (n. 1640), Oulu (1651), Raahe (1659/1689), Rauma (1667), Vaasa (1668), Kokkola (1696) ja ainoana sisämaan kaupunkina Lappeenranta (1696).

Myös moniin maaseurakuntiin rakennettiin tai hankittiin urkuja. Nauvoon hankittiin 1650-luvun alussa Naantalista käytetyt urut, joiden tilalle rakennettiin uudet 1660-luvun puolivälissä. Tämä ns. Nauvon positiivi Nauvon uruton ainoa hyvin säilynyt 1600-luvun urku maassamme. Se on nykyään Kansallismuseossa. Muita varhaisia maaseurakuntien urkuja olivat mm. Claes Frantzon Zanderin Sundiin Ahvenanmaalle (1672) sekä Christian ja Joseph Christopher Beijerin Pedersöreen (1685) rakentamat urut.

Porvoon keskiaikaisen kivikirkon urkuihin tarvittavat varat lahjoitti vuonna 1650 kamarineuvos Johan Berndes (1603—52). Kirkossa oli nähtävästi ollut jonkinlaiset urut jo 1500-luvun ensimmäisellä puoliskolla, koskapa vuoden 1542 voudintileissä on maininta urkujen korjaukseen käytetystä kolmen markan rahasummasta. Nämä urut, joista ei enempää tiedetä, lienevät tuhoutuneet Juhana III:n Venäjää vastaan käymän sodan aikana, joko 1571 kun venäläiset hyökkäsivät Porvooseen ja polttivat kirkon ja yli puolet kylän “savuista”, tai viimeistään 1590, kun he uudemman kerran tuikkasivat kirkon tuleen ryövättyään sieltä kaiken irtaimen omaisuuden yhtä Pyhän Kristoforoksen kuvaa lukuun ottamatta.

Oulun kirkkoon valmistui 1651 14-äänikertainen soitin, jonka rakensi Gävlestä kotoisin oleva urkumestari Per Hansson eli Pietari Hannunpoika Thel tai Theil. Hankinnasta tuli kallis. Thel laskutti työstään vuoden 1652 helmikuuhun mennessä 1229 taaleria, eivätkä tässä vielä olleet kaikki kustannukset. Koko summa ei kuitenkaan tullut seurakunnan kontolle, sillä osan siitä maksoi omista varoistaan kauppias Carl Fagerholm. Mutta mahtoivatko oululaiset osata varautua siihen, että urkujen huollosta ja korjauksista tuli loputon rahareikä? Urkuja jouduttiin korjaamaan ensi kerran jo kymmenen vuoden kuluttua niiden valmistumisesta, kun ne olivat menneet huonoon kuntoon muun muassa sen tähden, että kirkon perustus liikkui. Seuraavan vuosikymmenen alussa urkuri Langhille maksettiin palkkio siitä, että hän korjasi neljä äänikertaa, joita ei ollut useaan vuoteen voitu käyttää. Suurimman remontin, todellisen peruskorjauksen, teki vuosina 1706 ja 1707 Johan Christopher Bejer. Tällöin korjattiin palkeet, pillit, ilmalaatikot ja urkuparvi, jonka perustus oli ilmeisesti horjunut. Työn tekemiseksi hankittiin Oulun seurakunnan tilikirjan mukaan runsaasti erilaisia tarvikkeita: tinaa, lyijyä, messinkilankaa, liimaa, pergamenttia, parkumia, hiiltä, nahkaa, lautaa, lankkuja, nauloja, rautaa, liitua, pellavaöljyä, tärpättiä, lyijynvalkoista, lehtihopeaa, lehtikultaa, saranoita ja lukko. Kun peruskorjauksen kulut olivat yhteensä 600 taalaria, Oulun urkujen korjauksiin käytettiin runsaan 50 vuoden aikana noin kolme neljäsosaa siitä summasta, minkä niiden rakentaminen oli maksanut. Vain muutamia vuosia viimeisen korjauksen jälkeen, vuonna 1714, urut tuhoutuivat venäläisten hävittäessä kaupunkia.

Samoin kävi Johan ja Christian Bejerin Kokkolan kirkkoon vuosina 1694—96 rakentamille uruille. Ne eivät liene kuitenkaan tuhoutuneet kokonaan. Näyttää siltä, että tukholmalainen puuseppä Ericus German, joka runsaat parikymmentä vuotta aikaisemmin oli hankkinut urkujenrakentajan ammattitaitoa Arp Schnitgerin verstaassa Saksassa, saattoi käyttää niiden säilyneitä osia hyväkseen tehdessään urkuja Kokkolaan vuosina 1736—38. Tämä selittäisi Hülphersin maininnan, jonka mukaan German “uudisti” Kokkolan urut. Samaan tulokseen on tullut myös Pentti Pelto näitä sittemmin Munsalaan siirrettyjä urkuja tutkiessaan. Korjaustyö oli silti mittava ja kesti melkein kaksi vuotta. Pahasti vaurioituneiden urkujen korjaamiseen uusien rakentamisen sijasta on saattanut vaikuttaa se, että Bejerin veljesten Kokkolaan rakentamat urut olivat aikanaan Suomen suurimmat ja yli kaksi ja puoli vuosisataa ainoat, joissa oli selkäpillistö.

Urkureita

Suomen kirkkojen ensimmäiset urkurit näyttävät tulleen etupäässä muualta Ruotsista, Baltiasta ja Pohjois-Saksasta. Muualtahan heidät oli pakko saadakin, sillä maassa ei voinut olla enemmälti urkureita omasta takaa, kun ei vielä ollut urkujakaan. Joitain suomalaisiakin silti tavataan, mutta siitä, missä ja miten he olivat oppinsa hankkineet, ei ole säilynyt tietoja.

Turun urkureista on hajanaisia mainintoja 1600-luvun alusta, mutta urkurinvirka näyttää vakiintuneen sen jälkeen, kun tuomiokirkkoon oli vuonna 1629 hankittu positiivi. 1630-luvulla mainitaan urkurina Haakon, seuraavalla vuosikymmenellä muuan Barthollus ja sitten vuosina 1647—62 Tukholmasta tullut mutta Wismarista Pohjois-Saksasta syntyisin oleva Michel Nachtergall (tai Nachtigall), jonka aikana Brusen urut valmistuivat. Hänen kuolemansa jälkeen urkuriksi saatiin 1664 niin ikään saksalaissyntyinen Johann Caspar Schultz, joka kuitenkin osoittautui huonoksi valinnaksi: hän laiminlöi tehtäviään niin että kirkkoneuvosto joutui häntä useaan otteeseen huomauttamaan ja varoittamaan. Esimiestensä ja seurakuntalaistensa huojennukseksi hän lopulta erosi virastaan vuonna 1679 ja otti pestin kaupunginmuusikoksi Norrköpingiin. Schultz lienee ollut taitava ja monipuolinen muusikko, sillä vuonna 1690 hänet valittiin Tukholman Saksalaisen kirkon urkuriksi maineikkaan Gustav Dübenin jälkeen.

Schultzin seuraaja löydettiin Leipzigista. Christian Kellner saapui Turkuun loppuvuodesta 1680 ja teki kaupungin maistraatin ja tuomiokirkkoseurakuntien kanssa sopimuksen, jonka kirkon puolesta allekirjoittivat kirkkoherra ja kirkonisäntä. Sopimus noudatti ajan tapaa ja siihen sisältyi urkujen soittoa ja huoltoa koskevien määräysten lisäksi urkurin yksityiselämää koskevia säännöksiä. Hänen tuli viettää ”nuhteetonta ja hurkasta elämää”, eikä hän saanut matkustaa kaupungista ilman kirkkoherran ja maistraatin lupaa. Sairastumisensa tai muun esteen varalta hänen tuli myös opettaa joku ”nuori henkilö käyttämään urkujen manuaalia ja pedaalia hänen sijastaan”.

Kellnerin toiminta Turun tuomiokirkon urkurina oli loppua alkuunsa sen tähden, että Anders Brusen rakentamat urut tuhoutuivat suuressa tulipalossa vuonna 1681, muutaman kuukauden kuluttua siitä kun hän oli ottanut toimensa vastaan. Kellnerin kanssa tehty sopimus jouduttiin nyt purkamaan, mutta se uusittiin kahden vuoden kuluttua, kun kirkkoon saatiin eversti Arvid Hornin ja valtaporvari Nils Kockin lahjoitusten ansiosta uudet urut. Jokin soitin tuomiokirkossa ilmeisesti oli käytössä tällä välinkin, sillä vuonna 1682 kaupungissa toimi urkurina Caspar Schöttler, joka oli tullut Tartosta ja palasi sinne seuraavana vuonna takaisin. Tämä viittaa siihen, että Kellner oli lähtenyt Turusta sopimuksensa purkautumisen jälkeen. Uusittuaan sopimuksensa vuonna 1683 hän viipyi Turussa aina vuoteen 1698, jolloin hän seurasi Johann Caspar Schultzia Tukholman Saksalaisen kirkon urkurina.

Kellner hoiti tehtäviään ilmeisesti tunnollisemmin kuin Schultz, sillä laiminlyönneistä häntä ei moitittu kertaakaan koko hänen pitkän kautensa aikana. Kesti kuitenkin aikansa ennen kuin urkuri ja seurakuntalaiset pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, miten virsiä piti säestää. Seurakuntalaisten mielestä hän otti ainakin ensi alkuun liiaksi taiteellisia vapauksia, ”soitti miten tahtoi”, ja ainakin hän soitti liian nopeasti niin ettei seurakunta pysynyt perässä. Nämä vaikeudet saattoivat tietysti johtua siitä, että seurakunta oli Schultzin aikana oppinut virtensä eri tavalla ja joutui nyt totuttautumaan uuteen tyyliin. Kellnerin seuraajia Turun urkureina olivat Joachim Friedrich Zettegast vuosina 1699—1709 ja Samuel Prytz vuosina 1709—13.

Urkuri oli kirkon arvojärjestyksessä papiston ja kirkonisännän jälkeen seuraava. Hänen lähin avustajansa oli urkujenpolkija, joka oli samalla yksi kirkonpalvelijoista. Hänen oli määrä ottaa osaa myös kirkon siivoukseen ja muihin tehtäviin. Kirkon musiikista vastasi urkurin lisäksi kanttori, joka oli palkattu ”figureeraamaan diskanttikappaleita” eli harjoittamaan ja johtamaan kirkkokuoroa. Jumalanpalveluksissa hän seisoi lehterillä johtamassa veisuuta ja saattoi tarpeen tullen soittaa urkujakin.

Vakinainen urkuri nautti vuosipalkkaa, joka määriteltiin sopimuksessa. Palkan jakoivat jossakin suhteessa seurakunnat ja maistraatti, sillä urkuri oli sekä kirkon että kaupungin palvelija. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että hän vastasi yhdessä avustajiensa kanssa musiikista myös kunniallisen väen juhlissa, etenkin häissä, joissa soitettiin tanssimusiikkia. Urkurin palkka ja sen jakosuhde vaihteli suuresti eri aikoina. Turun ensimmäinen nimeltä tunnettu urkuri Haakon sai 1630-luvun puolivälissä kirkolta sadan kuparitaalarin vuosipalkkaa, mutta kymmenen vuotta myöhemmin kirkko maksoi urkuri Barthollukselle enää 20 kuparitaalaria, mutta maistraatti samanaikaisesti sata taalaria. Syytä tähän käänteeseen ei tiedetä. Voidaan kuitenkin olettaa, että jos urkurin tehtävät kirkon ulkopuolella olivat merkittävästi lisääntyneet, seurakunnilla tai tuomiokapitulilla oli aihetta vaatia raadilta palkkakustannusten uusjakoa. Kaupungin osuus pysyi myöhemminkin kirkon osuutta suurempana. Michel Nachtergall sai aluksi 200 kuparitaalarin mutta uransa loppuvaiheessa 1660-luvulla jo 500 kuparitaalarin vuosipalkkaa, josta kaupungin osuus oli kolme viidennestä. Rahapalkan lisäksi urkurin etuuksiin kuului ilmainen asunto. Palkanmaksu ei kuitenkaan ollut kovin säännöllistä, ja näyttää siltä, etteivät urkurit aina saaneet palkkaansa täysimääräisenäkään. Turun tuomiokirkon urkurin paikka kuului valtakunnan arvokkaimpiin muusikonvirkoihin. Siihen pyrittiin aina saamaan mahdollisimman pätevä ja monipuolinen henkilö vaikka kaukaakin, ja tällaiselle muusikolle jouduttiin luonnollisesti maksamaan huomattavasti suurempaa palkkaa kuin pienempien kaupunkien urkureille.

Kaukaa tulleita muusikkoja oli muuallakin. Ensimmäinen urkuri Oulun kaupungissa oli Jakob Langh, jonka sanotaan olleen syntyperältään unkarilainen. Hän tuli Ouluun jostakin muualta Ruotsista niihin aikoihin, kun Oulun kirkon urut 1652 valmistuivat. Langh pysyi toimessaan 1690-luvulle saakka. Palkkaa hän sai vuonna 1655 16 kuparitaalaria vuodessa. Vuoden 1673 tilikirjassa on maininta, että hänelle maksettiin urkujen hoitamisesta 40 vaskitaalaria. Hänen jälkeensä urkuriksi otettiin tukholmalainen Mathias Barck, joka syystä tai toisesta ei ollut kaupunkilaisten mieleen, sillä he vaativat, että toimeen “olisi valittava ja määrättävä joku toinen sopivampi henkilö”. Barck joutuikin 1699 luopumaan virastaan, johon hänet oli otettu ehdollisesti, ja hänen seuraajinaan mainitaan Kristian Bazius ja Kristian Clockou (tai Klockou). Viimeksi mainittu ei kuitenkaan viihtynyt kaupungissa kuin kaksi vuotta. Hänen seuraajakseen otettiin vuonna 1704 Viipurista kotoisin oleva Mathias Daniel Blom, joka saavutti arvostetun aseman ja valittiin raatimieheksi.

Kun Vaasaan oli hankittu urut 1667, piti hankittaman myös urkuri. Ensimmäinen ehdokas oli uumajalainen Petter Dikman, jonka koesoittoa ei kuitenkaan hyväksytty. Vuonna 1670 urkuriksi palkattiin Yrjö Henrikinpikka Törn, ja hänen 100:n kuparitaalarin suuruista vuosipalkkaansa varten kerättiin kaupunkilaisilta vapaaehtoinen avustus, joka sittemmin muuttui pysyväksi veroksi. Hän viihtyi kaupungissa kuitenkin vain viisi vuotta ja muutti sen jälkeen Kristiinaan. Törnin seuraajaksi tuli Turun tuomiokirkon urut rakentaneen Anders Brusen poika Magnus. Hän toimi myös kaupunginkirjurina, sillä Vaasassa oli päätetty säästäväisyyssyistä yhdistää kaupunginkirjurin ja urkurin virat. Muodostuiko työtaakka kenties nyt kohtuuttomaksi, sillä Magnus Bruse kuoli vain puolisen vuotta Vaasaan tulonsa jälkeen? Joka tapauksessa seuraavan urkurin Johan Ahlrothin toimeentulo järjetettiin uudelta pohjalta, sillä hän sai palkkaa myös pitäjän puolelta, joko kapan viljaa tai 8 kupariäyriä savulta. Hän pysyikin urkurinvirassa aina vuoteen 1692. Merkittävin Vaasan urkureista ennen Isoavihaa lienee kuitenkin ollut saksalaissyntyinen Johan Kasper Kempfer, joka oli opiskellut Tukholman Saksalaisen kirkon urkurin Johan Kasper Schultzin johdolla ja harjoittanut myös laulun ja viulunsoiton opintoja. Hänen palveluksiaan nähtävästi arvostettiin, sillä hänen kirkolta, kaupungilta ja pitäjältä kertyvät vuositulonsa nousivat kaikkineen 300:n kuparitaalariin, kaksi kertaa lukkarin ansioita suuremmiksi.

Joka tapauksessa seuraavan urkurin Johan Ahlrothin toimeentulo järjetettiin uudelta pohjalta, sillä hän sai palkkaa myös pitäjän puolelta, joko kapan viljaa tai kahdeksan kupariäyriä savulta. Hän pysyikin urkurinvirassa aina vuoteen 1692. Merkittävin Rauman urkureista ennen Isoavihaa lienee kuitenkin ollut saksalaissyntyinen Johan Kasper Kempfer, joka oli opiskellut Tukholman Saksalaisen kirkon urkurin Johan Kasper Schultzin johdolla ja harjoittanut myös laulun ja viulunsoiton opintoja. Hänen palveluksiaan nähtävästi arvostettiin, sillä hänen kirkolta, kaupungilta ja pitäjältä kertyvät vuositulonsa nousivat kaikkineen 300 kuparitaalariin, kaksi kertaa lukkarin ansioita suuremmiksi.

Urkujen lisäksi kirkoissa soitettiin 1600-luvun puolivälin jälkeen muitakin soittimia, varsinkin viulua, joka oli näihin aikoihin alkanut yleistyä. Oulussa Johan Pilkarille maksettiin 1653 palkkio sen johdosta, että hän oli soittanut kirkossa viulua. Vuonna 1678

päätettiin, että Johan Tanelinpoika soittaa kirkossa urkulehterillä viulullaan yhdessä urkuri Langhin kanssa seurakunnan suuremmaksi kunniaksi, ja siitä tulee hänen saada kohtuullinen palkkio.

Kirjallisuutta

Pelto, Pentti (toim.) 1996. Ikkunoita Suomen urkuhistoriaan (Kirkkomusiikin osaston julkaisuja 11). Helsinki: Sibelius-Akatemia.

Rautioaho, Asko 1994. Suomen urkuhistoria. Näkökulmia Suomen kirkkomusiikkiin (Kirkkomusiikin osaston julkaisuja 6). Helsinki: Sibelius-Akatemia, 80-94.