FI | EN |
A A A
Tulosta artikkeli
Artikkelisarjat: Kultakausi 1882-1919
Venäläistämisohjelmasta kansalaissotaan
Oramo, Ilkka

Aleksanteri III:n hallituskaudella (1881—94) Suomen asemassa ei tapahtunut suuria muutoksia. Puolueet keskittyivät Suomen sisäisten asioiden kehittämiseen ja pysyivät lojaaleina hallitsijalle. Pyrkimykset valtakunnan lainsäädännön yhtenäistämiseksi kuitenkin voimistuivat Pietarissa, ja Venäjän ministerit saivat enemmän vaikutusvaltaa Suomen asioissa. Kenraalikuvernööriksi 1881 nimitetty kreivi Feodor Logginovitš Heiden alkoi toteuttaa venäläistämisohjelmaa Suomessa etenkin kieli- ja koulupolitiikan alalla. Näkyvin yksittäinen toimenpide hänen toimikautensa aikana oli Suomen postilaitoksen alistaminen Venäjän sisäministerille vuoden 1890 postimanifestilla.

Aleksanteri III:n kuoleman jälkeen valtaistuimelle nousi Nikolai II (1894—1917). Suomessa hallitsijan vaihdokseen suhtauduttiin toiveikkaasti. Suuriruhtinas, joka jo perintöruhtinaana 1881 oli tullut muodollisesti myös Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston kansleriksi, sai vastaanottaa kunnioituksen ja uskollisuuden osoituksia. Yliopisto järjesti entisen kanslerinsa kruunajaisten johdosta 1896 Ilo- ja onnentoivotusjuhlan. Siinä Sibelius, joka oli pyrkimässä yliopiston musiikinopettajan virkaan, johti säveltämänsä kruunajaiskantaatin JS 104 (Paavo Cajander, 1896). Samana vuonna Albert Edelfelt maalasi keisarin muotokuvan.

Helmikuun manifesti

Nikolai II oli heikko ja vaikutteille altis hallitsija. Hän uskoi valtansa olevan Jumalalta ja piti sen tähden itsevaltiuden säilyttämistä pyhänä velvollisuutenaan. Suomen asioita pääsivät nyt hoitamaan kansallismieliset slavofiilit, jotka halusivat tiukemman otteen hankalasti eriseuraisesta suuriruhtinaanmaasta. Kreivi Heidenin jälkeen kenraalikuvernööriksi nimitettiin 1898 kenraali Nikolai Ivanovitš Bobrikov, joka alkoi määrätietoisesti toteuttaa edeltäjänsä aloittamaa venäläistämisohjelmaa. Helmikuussa 1899 keisari antoi ns. helmikuun manifestin, jonka mukaan yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö oli saatettava voimaan myös Suomessa, koska Suomi ei ole erillinen valtio vaan osa Venäjän valtakuntaa.

Suomessa helmikuun manifestin tulkittiin rikkovan keisarin antamaa hallitsijanvakuutusta, jossa Suomelle oli vahvistettu entiset oikeudet. Manifestin torjumiseksi kerättiin ns. suuri adressi, johon kahdessa viikossa saatiin noin 520 000 allekirjoitusta. Suuri lähetystö (471 edustajaa 484:ltä paikkakunnalta) lähti viemään adressia keisarille Pietariin, mutta keisari ei ottanut lähetystöä vastaan. Suuren adressin lisäksi koottiin ns. kulttuuriadressi, jonka allekirjoitti 1050 eurooppalaista tunnettua henkilöä. Heidän joukostaan valittiin kuuden hengen lähetystö viemään asiakirja Pietariin, mutta tämäkään lähetystö ei päässyt keisarin puheille. Kulttuuriadressi koostui itse asiassa useista adresseista, jotka julkaistiin Tukholmassa nimellä Pro Finlandia.

Myös taiteilijat reagoivat. Sibelius sävelsi Ateenalaisten laulun (Athenarnes sång op. 31 nro 3, Viktor Rydberg), joka esitettiin hänen sävellyskonsertissaan 26.4. Ensimmäisen sinfonian kantaesitys samassa konsertissa jäi täysin Ateenalaisten laulun varjoon. Lauluun teki suomenkielisen tekstin kesällä 1899 Yrjö Weijola. Saman vuoden syksyllä Sibelius sävelsi Musiikkia Sanomalehdistön päivien juhlanäytäntöön JS 137 Ruotsalaisessa teatterissa 4.11.1899. Tämä tilaisuus oli järjestetty virallisesti sanomalehtimiesten eläkekassan kartuttamiseksi, mutta tosiasiassa vastalauseeksi helmikuun manifestin jälkeisiin toimiin kuuluneelle lehdistösensuurille ja sanomalehtien määräaikaiselle lakkauttamiselle. Sanomalehdistön päivien musiikin 7. numero, alkusoitto 6. kuvaelmaan on nimeltään ’Suomi herää’. Seuraavana kesänä Sibelius muokkasi sen ”sävelrunoksi orkesterille” ja antoi sille vapaaherra Axel Carpelanin ehdottaman nimen Finlandia. Teos oli mukana Filharmonisen Seuran orkesterin Pariisin maailmannäyttelyyn huipentuneella Euroopan-kiertueella heinäkuussa, mutta varovaisuussyistä eri nimillä (’Vaterland’, ’La Patrie’). Sibeliuksen teosluettelossa se sai opusnumeron 26.

Kuvataiteen puolella laajalti tunnetuksi tuli Eetu Iston maalaus HyökkäysEdvard Isto: Hyökkäys (1899) (1899), joka levisi painokuvina ympäri maata. Suomi-neidolla on kädessään lakikirja, johon Venäjän kaksipäinen kotka iskee kyntensä. Taivaanrannalla näkyy toivon hopeinen kajastus.

Helmikuun manifestin merkittävin käytännön seuraus oli vuoden 1901 uusi asevelvollisuuslaki, jolla Suomen oman armeija lakkautettiin ja suomalaiset asevelvolliset määrättiin palvelemaan Venäjän armeijassa. Vastalauseena tälle toimenpiteelle lähes puolet ikäluokasta jätti keväällä 1902 saapumatta kutsuntoihin. Vielä suurempi merkitys oli kuitenkin sillä, että manifesti mursi sen lojaalisuuden perinteen, joka suuriruhtinaan ja hänen suomalaisten alamaistensa välillä oli siihen asti vallinnut.

Muita Venäjän Suomen-politiikan keskeisiä toimia Bobrikovin kaudella olivat vuoden 1900 kielimanifesti, jolla venäjä määrättiin ylimmän hallinnon virkakieleksi asteittain vuoteen 1905 mennessä, ja vuoden 1903 ns. diktatuuriasetus, joka laajensi kenraalikuvernöörin valtaoikeuksia antaen hänelle mm. valtuudet toimeenpanna maastakarkotuksia. Tähän liittyy Sibeliuksen mieskuorolaulu Veljeni vierailla mailla JS 217 (Juhani Aho, 1904). Suomalaisten vastarinta huipentui kesällä 1904 Bobrikovin murhaan, ja venäläistämispolitiikan kausi päättyi tällä erää vuoden 1905 yleislakkoon. Vuosia 1899–1905 Suomen historiassa on usein kutsuttu “routavuosiksi” tai “ensimmäiseksi sortokaudeksi”.

Routavuosien aikana Sibelius sävelsi edellä mainittujen lisäksi useita muitakin poliittisluonteisia teoksia, kuten “improvisaation” (melodraaman) Islossningen i Uleå älv op. 30 (Jäänlähtö Oulujoesta, Topelius, 1899), ”sävelrunon” (kantaatin) Tulen synty (Kalevala) op. 32 Suomen Kansallisteatterin rakennuksen vihkiäisiin (1902) ja kuorolaulun Har du mod? (Wecksell) op. 31 nro 2 (1904) omaan sävellyskonserttiinsa, jossa esitettiin myös Tulen synty ja kantaesityksenä viulukonserton alkuperäinen versio (1904). Murtomäen (2003) mukaan Sibeliuksen tuotannossa on Suomen itsenäisyystaisteluun liittyviä, poliittis-patrioottisiksi tai allegorisiksi tulkittavia teoksia peräti viidettäkymmentä. Niihin kuuluisivat mm. viisi ensimmäistä sinfoniaa.

Levottomuuksia Venäjällä ja Suomen eduskuntauudistus

Venäjällä alkuvuodesta 1905 puhjenneet levottomuudet olivat seurausta Venäjän-Japanin sodan Venäjälle katastrofaalisesta tuloksesta, joka laukaisi monien eri kansanryhmien tyytymättömyyden yhteiskunnallisiin oloihin. Traagisin tapahtuma oli “verinen sunnuntai” 22.1.1905, kun tsaarin joukot avasivat tulen perustuslaillista kansalliskokousta vaativia mielenosoittajia vastaan Talvipalatsin aukiolla. Tähän tapahtumaan liittyy Šostakovitšin lokakuun vallankumouksen 40-vuotisjuhliin säveltämä 11. sinfonia 1905 god (vuosi 1905, 1956—57). Sen on toisaalta arveltu kuvaavan myös Unkarin vuoden 1956 kansannousun tukahduttamista. Menneisyys ja säveltämisajan nykyhetki kietoutuvat yhteen.

Lakot ja levottomuudet pakottivat keisarin myönnytyksiin, joista merkittävin oli kansanedustuslaitoksen (valtakunnanduuman) perustaminen. Suomessa yleislakon tavoitteena oli ensi sijassa palauttaa maan asema ennen Bobrikovia vallinneelle tolalle. Vuoden 1901 asevelvollisuuslaki saatiinkin kumottua. Lopulta päällimmäiseksi myös Suomessa nousi vaatimus edustuksellisesta demokratiasta: säätyvaltiopävien tilalle haluttiin yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittu kansalliskokous. Kun keisari tiukan vastarinnan edessä taipui antamaan ns. marraskuun manifestin, jossa luvattiin kutsua valtiopäivät koolle valmistelemaan kansanedustuslaitoksen uudistusta, yleislakko päättyi.

Suomalaiset — sekä miehet että naiset — saivat nyt yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden ja Suomi yksikamarisen eduskunnan. Poliittiset puolueet uudistuivat. Vuoden 1907 ensimmäisissä eduskuntavaaleissa parhaiten menestyivät sosiaalidemokraatit, jotka saivat 80 paikkaa 200:sta. Seuraavaksi eniten paikkoja saivat vanhasuomalaiset (59), nuorsuomalaiset (26), ruotsalaiset (24), talonpojat (9) ja kristilliset (2). Näitä vaaleja ja niiden yhteiskunnallista taustaa käsittelee Aulis Sallisen ooppera Punainen viiva (Ilmari Kianto, 1978).

Kun Venäjän hallitus oli selvinnyt Venäjän-Japanin sodan aiheuttamasta kriisistä, 1906 pääministeriksi tulleen P.A. Stolypinin huomio kääntyi Suomen asemaan. Vuonna 1909 kenraalikuvernööriksi nimitetty kenraali Frans-Albert Seyn jatkoi Bobrikovin aikana alulle pannun venäläistämisohjelman toteuttamista helmikuun manifestin korvanneen vuoden 1910 lain perusteella. Siinä Suomea koskevien lakiesitysten valmistelu siirrettiin Suomen eduskunnalta Venäjän duumalle, jonka työskentelyyn suomalaisia vaadittiin osallistumaan. Tavoitteena oli, kuten aikaisemminkin, yleisvaltakunnallisen lainsäädännön ulottaminen koskemaan myös Suomea. Vuonna 1912 Venäjän kansalaiset saivat Suomessa yhdenvertaisen aseman Suomen kansalaisten kanssa, ja senaatti miehitettiin venäläisillä virkamiehillä ja sotilashenkilöillä. Suomen eduskunnan lainsäädäntötyö juuttui byrokratiaan Pietarissa, ja eduskuntavaaleja jouduttiin pitämään lähes joka vuosi, kunnes sosiaalidemokraartit vuoden 1916 vaaleissa saivat ehdottoman enemmistön (103 paikkaa).

Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäistyminen

Maailmansodan puhkeaminen 1914 avasi poliittiselle kehitykselle uusia näköaloja. Kun näköpiiriin ilmaantui mahdollisuus irrottautua kokonaan Venäjästä, suomalaisia vapaaehtoisia lähti sotilaskoulutukseen Saksaan, missä heistä muodostettiin suomalainen jääkäripataljoona. Venäläiset saivat jääkäriliikkeestä vihiä ja yrittivät tukahduttaa sen, mutta Lockstedtin leirille koulutettaviksi ehätti kuitenkin lähes 1900 miestä.

Vuoden 1917 ns. helmikuun (maaliskuun) vallankumous pani keisarin viralta. Suomella ei ollut enää suuriruhtinasta. Vastapuolena olivat nyt Venäjän duuma ja väliakainen hallitus. “Sortokausien” aikana Venäjän tavoitteena olleesta yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä luovuttiin, mutta Suomen katsottiin edelleen kuuluvan Venäjän yhteyteen; valta oli vain siirtynyt suuriruhtinaalta väliaikaiselle hallitukselle. Väliaikainen hallitus tosin kumosi suuriruhtinaskunnan valtiosääntöä loukanneet keisarilliset manifestit ja nimitti senaattiin venäläisten tilalle suomalaisia poliitikkoja parlamentaaristen voimasuhteitten mukaan, mutta tämä ei enää riittänyt suomalaisille.

Nojautuen Venäjän oppositiossa olevien bolševikkien julistamaan kansojen itsemääräämisoikeuden periaatteeseen Suomen eduskunta hyväksyi valtalain, jolla se otti itselleen korkeimman vallan Suomessa lukuunottamatta ulko- ja sotilaspolitiikkaa. Valtalakia ei enää alistettu väliaikaisen hallituksen hyväksyttäväksi, kuten valtiosäännön mukaan olisi pitänyt tehdä. Seurauksena oli, että väliaikainen hallitus hajoitti Suomen valtiopäivät ja määräsi uudet vaalit. Uusi eduskunta, jossa valtalakia ajaneilla sosiaalidemokraateilla ei enää ollut ehdotonta enemmistöä, antoi lain raueta.

Korkeinta valtaa koskevan ongelman ratkaisi lokakuun vallankumous, jossa väliakainen hallitus kukistui. Kun Suomi ei tunnustanut sen tilalle tullutta Venäjän bolševikkihallitusta isännäkseen, valtioyhteys Venäjään purkaantui ja Suomi tarvitsi uuden hallitusmuodon. Ensin valtiopäivät päätti 9.11. luovuttaa korkeimman vallan kolmelle valtionhoitajalle, mitä vasemmisto asettui lakolla vastustamaan, ja sen jälkeen 15.11. ottaa vallan omiin käsiinsä “toistaiseksi”. Tämän jälkeen senaatti julisti Suomen itsenäiseksi tasavallaksi, ja eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917.

Venäjän kansankomissaarien neuvosto käsitteli Suomen pyyntöä itsenäisyytensä tunnustamiseen V.I. Leninin johdolla Petrogradissa 18.12. ja päätti a) tunnustaa Suomen tasavallan itsenäisyyden ja b) asettaa komission huolehtimaan yhteistyössä Suomen hallituksen kanssa käytännön toimenpiteistä, jotka aiheutuvat siitä, että Suomi eroaa Venäjästä. Suomen itsenäisyyden tunnustus neuvostojen toimeenpanevalta keskuskomitealta saatiin 4.1.1918. Tunnustusta ei kuitenkaan ole tulkittava Leninin “lahjaksi Suomelle”, kuten joskus on esitetty. Sen taustalla oli ajatus, että sen jälkeen kun työväestö on ottanut vallan Suomessa, maa liittyisi vapaaehtoisesti neuvostotasavaltojen liittoon. Venäläisen sotaväen kotiuttamisella ei sen tähden pidetty kiirettä.

Vuoden 1918 tapahtumat

Sisäpoliittinen tilanne kärjistyi pian itsenäisyysjulistuksen jälkeen, kun radikaali vasemmisto haikaili vallankumousta myös Suomessa. Tammikuussa 1918 maa jakaantui kahtia: punaiset ottivat vallan Etelä-Suomessa ja heitä vastaan asettuivat C.G. Mannerheimin johtamat valkoiset joukot, etunenässään Saksassa koulutetut jääkärit. Valkoiset voittivat huhtikuussa ratkaisevan taistelun Tampereesta. Kun saksalaiset joukot samanaikaisesti nousivat maihin etelässä ja marssivat Helsinkiin, Venäjän tukemat punaiset kärsivät tappion sodassa, jota on kutsuttu sekä kansalais- tai sisällissodaksi että vapaussodaksi.

Vuosien 1917–1918 tapahtumat heijastuivat monin tavoin taiteissa, myös musiikissa. Sibeliuksen Jääkärien marssi (Heikki Nurmio) op. 91a “syntyi korkean isänmaallisen tunnelman vallassa” lokakuussa 1917, ja seuraavan vuoden tammikuussa valmistui sen orkesterisovitus. Sibeliuksen patrioottisiin teoksiin tältä ajalta kuuluu myös maaliskuussa sotapakolaisena Helsingissä sävelletty kantaatti Oma maa (Kallio) op. 92, jonka oli tilannut Helsingin Nuorisoseuran Kansallismielinen Sekakuoro (myöhemmin ’Kansallis-Kuoro’). Jääkärien marssin säveltäjänä Sibelius pelkäsi sisällissodan aikana henkensä puolesta, mutta häneen ei koskettu.

Toivo Kuula sävelsi mieskuorolle Vapauden laulun op. 34a nro 5 (1917) ja Suojeluskuntien marssin op. 34a nro 7 (1918) Eero Eerolan teksteihin, joista jälkimmäinen on kiihkeästi punaisten vastainen. Siksi on kohtalon ivaa, että hän sai surmansa jääkärin ampumasta luodista epäselvissä olosuhteissa kansalaissodan loppuvaiheissa. Kuulan hautajaispäivänä 28. toukokuuta Sibelius kirjoitti päiväkirjaansa:

I dag nedbäddas vännen Toivo Kuula i den kalla jorden. Huru oändligt sorgligt är ej denna konstnärslott! Mycket arbete, begåfning och mod – lifsmod – och sedan allt slut. (Tänään peitetään ystävä Toivo Kuula maan kylmään poveen. Kuinka äärettömän surullinen onkaan tämä taiteilijakohtalo. Paljon työtä, lahjakkuutta ja rohkeutta — elämän rohkeutta — ja sen jälkeen kaikki on lopussa.)

Surmansa sai myös Leevi Madetojan Yrjö-veli. Punaiset ampuivat hänet huhtikuussa Kavantsaarella Antrean pitäjässä Karjalan kannaksella. Madetoja sävelsi Yrjö-veljen muistolle improvisaation, joka sittemmin laajeni kolmiosaiseksi pianosarjaksi Kuoleman puutarha op. 41 (1918–19). Muita Madetojan itsenäistymisen tai vapaus- ja kansaissodan tematiikkaan liittyviä teoksia ovat lauluäänelle ja pianolle sävelletyt Suomen leijona (V.A. Koskenniemi) op. 20a nro 3 (1917), Vapauden marssi (Eino Leino) op. 42 nro 4 (1918) ja Sotilaan laulu (Larin-Kyösti) op. 79 nro 2 (1918?) sekä kuorolaulut Taistelkaatte (A. Rytkönen) i.o. (1918?), Valtiopäivävirsi (N. Mantere) op. 40 nro 1 (1917), Isänmaalle (L. Onerva) op. 40 nro 3 ja Vapauden aamu (Eino Leino) op. 42 nro 2 (1917). Kansalaissotaan liittynee myös Ernest Pingoud’n Danse macabre op. 10 (1918).

Kirjallisuutta

Dahlström, Fabian 2003. Jean Sibelius. Thematisch-bibliographisches Verzeichnis seiner Werke. Wiesbaden-Leipzig-Paris: Breitkopf & Härtel.

Jussila, Osmo 2004. Suomen suuriruhtinaskunta 1809—1917. Helsinki: WSOY.

Jussila, Osmo, Seppo Hentilä ja Jukka Nevakivi 2004. Suomen poliittinen historia. 4. uudistettu painos. Helsinki: WSOY.

Jutikkala, Eino 1995. Maaliskuun vallankumouksesta 1917 toukokuun paraatiin 1918. Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. Helsinki: WSOY.

Klinge, Matti 1997. Keisarin Suomi. Helsinki: Schildts.

Meinander, Henrik 2006. Suomen historia. Helsinki: WSOY.

Murtomäki, Veijo 2003. Sibelius: Composer and Patriot. Sibelius Forum II. Proceedings from the Third International Jean Sibelius Conference, Helsinki December 7—10, 2000. Eds. Matti Huttunen, Kari Kilpeläinen and Veijo Murtomäki. Helsinki: Sibelius Academy. Department of Composition and Music Theory, pp. 328—337.

Polvinen, Tuomo 1987. Venäjän vallankumous ja Suomi 1917—1920. 2./3. p. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.

Sibelius, Jean 2005. Dagbok 1909—1944. Utgiven av Fabian Dahlström. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland.

Tawaststjerna, Erik 1989. Jean Sibelius 4. 3.p. Helsinki: Otava.

Tommila, Päiviö 1999. Suuri adressi. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.

Ylikangas, Heikki 1996. Tie Tampereelle. 5.p. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY