FI | EN |
A A A
Tulosta artikkeli
Artikkelisarjat: Keisariajan alkuvuosikymmenet
Orkesterilaitoksen kehitys
Oramo, Ilkka

Amatööriorkesterien aika (1809—1860)

Erik Ferlingin kuolema joulukuusssa 1808 ja venäläisten miehitys lamauttivat Turun Soitannollisen Seuran. Musiikinharrastus vetäytyi jälleen julkisuudesta yksityisiin piireihin, kuten oli tapahtunut myös kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin, kun Aurora-seuran toiminta lakkasi. Muuan tällainen piiri kokoontui lehtori Erik Elfgrenin (1781—1845) luona; hän järjesti kotonaan myös lauantaikonsertteja, joihin tilaisuuden tullen kutsuttiin turkulaisten musiikinystävien lisäksi joko Tukholmaan tai Pietariin matkalla olevia konsertoivia muusikkoja. 1810 akatemian musiikkitirehtööriksi nimitettiin etevänä muusikkona tunnettu Carl Wilhem Salgé, joka soitti selloa ja esiintyi mielellään joko yksin tai yhdessä amatöörien ja vierailevien muusikkojen kanssa. Turussa toivottiin, että hän olisi elvyttänyt myös TSS:n toiminnan, mutta siitä ei tullut mitään.

1821 Turkuun saapui liivinmaalainen viulisti Johan Christopher Downer. Kun hän osoittautui eteväksi muusikoksi, musiikinharrastajat päättivät pyytää häntä johtamaan orkesteria, jos sellainen saataisiin koottua. Downer suostui, ja hänen palkkiokseen kahdeksan kuukauden aikana joka toinen viikko pidettävistä konserteista sovittiin 1000 pankinruplaa. Tämän johdosta arkkipiispa Jacob Tengström kutsui tammikuussa 1823 koolle kokouksen, jossa TSS päätettiin perustaa uudelleen. Sen jäseniksi liittyi heti 394 turkulaista. Orkesterin toiminta pääsi ripeästi käyntiin, kun se sai haltuunsa edeltäjänsä nuotit ja irtaimiston, joita oli säilytetty Turun akatemiassa. Uusi orkesteri oli todennäköisesti myös edeltäjäänsä tasokkaampi, koska siinä oli enemmän ammattimuusikkoja, Salgén lisäksi mm. viulisti Josef Gehring, unkarilainen klarinetisti K. Hussek, Tukholman hovikapellin entinen muusikko K.A. Schulze ja fagotisti J.J. Alander. Turun palo 1827 ja yliopiston siirto Helsinkiin seuraavana vuonna tekivät lopun tästä lupaavasta kehityksen idusta.

Vuonna 1842 Turkuun saapui lahjakas saksalainen viulisti ja säveltäjä Conrad Greve (1820—51). Hän tuli alun perin opettajaksi balttilaisen muusikon Wilhelm Friedrich Siberin 1838 perustamaan musiikkikouluun ja johtamaan Siberin orkesteria, jossa soitti pääasiassa koulun oppilaita, mutta ryhtyi seuraavana vuonna johtamaan TSS:n orkesteria, joka päätettiin jälleen kerran herättää henkiin. Greve oli innostava muusikko, ja hänen johdollaan orkesteri eli lyhyen kukoistuskauden, joka päättyi, kun Greve lähti 1845 jatkamaan opintojaan Leipzigiin. Kun hän 1847 palasi takaisin Turkuun, hän siirtyi Krenatööri-tarkka-ampujapataljoonan kapellimestariksi ja hoiti tätä tehtävää varhaiseen kuolemaansa asti. Hänen seuraajakseen tuli Carl Gustaf Wasenius (1821—99), joka antoi syksyllä 1852 sinfoniakonsertin sotilassoittajista ja amatööreistä kootulla 30-miehisellä orkesterilla. Myös Siberin orkesteri jatkoi toimintaansa. Se esiintyi Kaivohuoneella ja viihdytti kylpylävieraita Kupittaan kylpylässä.

Turun palon ja yliopiston muuton jälkeen orkesteritoiminnan painopiste siirtyi kuitenkin Helsingin seudulle. 1820-luvulla Viaporissa toimi linnoituksen hollantilaissyntyisen komendantin, vara-amiraali, kreivi Ludowik Heidenin orkesteri, joka avustajilla täydennettynä antoi konsertteja myös Helsingin kaupungissa. 1827 perustettiin Soitannollinen harjoitusseura (Musikaliska öfningssällskapet), jonka johtoon tuli TSS:n orkesterissa ennen Turun paloa soittanut viulisti Joseph Gehring. Samaan aikaan aloitti toimintansa myös Helsingin Soitannollinen Seura (Musikaliska Sällskapet i Helsingfors) puolalaissyntyisen kapellimestarin Joseph Thaddeusz Twarjanskin (1784–1852) johdolla, ja seuraavana vuonna orkesterioloja tuli hämmentämään vielä Akateeminen musiikkiseura (Akademiska musiksällskapet), jonka johtajaksi (ja yliopiston musiikinopettajaksi) kutsuttiin 1835 Tukholmasta hovikapellin saksalaissyntyinen viulisti Fredrik Pacius (1809—91).

Pacius järjesti Helsingissä vuosittain 6—8 orkesterikonserttia ja esitti sen lisäksi oratorioita. 1844 hänen tuekseen perustettiin Sinfoniayhdistys (Symfoniföreningen), johon liittyivät ajoittain Karl Ganszaugen (1820—68) kokoaman Ullanlinnan kylpyläorkesterin saksalaiset muusikot. Saadakseen osuutensa konserttien pääsylipputuloista ylioppilaat perustivat 1849 Akateemisen orkesteriyhdistyksen (Akademisk orkesterförening). 1852 eri konserttiorganisaatioiden voimat koottiin yhteen Sinfoniayhdistyksen toiminnan tehostamiseksi. Paciuksen aikana (1835—53) orkesterissa enimmillään n. 40 soittajaa. 1852—53 oli orkesterin menestyksellinen soitantokausi. Seuraavana vuonna erimielisyydet saksalaisten muusikkojen kanssa ja Krimin sota lopettivat Sinfoniayhdistyksen toiminnan. Pacius luopui nyt kapellimestarin tehtävistä ja omistautui säveltämiselle ja työlleen yliopistossa. 1853—54 Nikolainkirkon urkuri Rudolf Theodor Lagi (1823—68) onnistui vielä tekemään yhteistyötä Ganszaugen saksalaisten muusikkojen kanssa, mutta seuraavina vuosina vain yksittäisiä konsertteja saatiin järjestettyä.

Orkesterien ohjelmisto sekä Turussa että Helsingissä koostui pääosin klassismin, romantiikan ja biedermeier-ajan saksalaisesta musiikista. Konserttien keskeisiä säveltäjänimiä olivat Haydn, Mozart, Beethoven, Schubert, Mendelssohn, Spohr, Graun ja David. Beethovenin sinfonioista soitettiin amatööriorkesterien kaudella kaikki paitsi yhdeksäs.

Kotimaista ohjelmistoa edustivat kapellimestarien omat teokset. Ferling oli säveltänyt Tukholman-aikanaan D-duuri viulukonserton sekä menuetteja ja kontratansseja. Greven alkusoittoa N.H. Pinellon näytelmään Sommarnatten (1847) voidaan pitää vanhimman suomalaisen orkesterikirjallisuuden merkkiteoksena. Pacius esitti konserteissaan mm. viulukonserttonsa (1845) ja keskeneräiseksi jääneen sinfoniansa ensimmäisen osan (1850). Suurtapaus Helsingin ja koko maan musiikkielämässä oli Paciuksen oopperan Kung Karls jakt (Kaarle-kuninkaan metsästys) ensi-ilta vuonna 1852. Tähän esitykseen osallistuivat kaikki käytettävissä olevat voimat. Kotimaiseen ohjelmistoon lukeutui myös Axel Gabriel Ingeliuksen (1822—68) säveltämä ensimmäinen suomalainen sinfonia (1847), jonka ensimmäisen osan Pacius esitti 1846 Sinfoniayhdistyksen konsertissa. Koko sinfonia esitettiin seuraavana vuonna Turussa Ingeliuksen sävellyskonsertissa.

Konserttiohjelmien rakenne oli koko lailla erilainen kuin nykyään. Sinfonioista saatettiin soittaa pari osaa, orkesterinumeroiden lomassa oli sooloja ja päätösnumerona mahdollisesti kuorokappale, kuten TSS:n orkesterin vuonna 1824 pitämässä neljännessä konsertissa, jonka ohjelmassa oli Adagio ja allegro Beethovenin sinfoniasta nro 2 D-duuri, kolme romanssia, Kuhlaun soolo kahdelle käyrätorvelle, Schubertin ’Des Tages Weihe’, Mozartin alkusoitto oopperasta Taikahuilu ja Blumin kantaatti mieskuorolle ’Gruss dem Vaterlande’.

Teatteriorkesterien aika (1860—82)

1860 vihittiin Helsingissä Uuden teatterin (Nya teatern, nykyinen Svenska teatern) uudisrakennus. Teatterin yhteyteen perustettiin keisarin myöntämän määrärahan turvin 13-miehinen orkesteri. Sen kapellimestariksi kutsuttiin Leipzigissa opiskellut Filip von Schantz (1835—65). Schantz kiinnitti orkesteriin kuitenkin yli 20 soittajaa ja alkoi teatteriesitysten lomassa järjestää myös konsertteja. Ohjelmistossa Mozartin, Beethovenin, Schubertin, Schumannin, Mendelssohnin ja Gaden sinfonioita, mutta myös Lisztiä, Wagneria, Johann Straussia, Verdiä ja Offenbachia. Mutta Schantz riitaantui teatterin johdon kanssa ja muutti orkestereineen ensin Tukholmaan ja sitten Kööpenhaminaan. Hänen seuraajansa teatteriorkesterin kapellimestarina 1863—67 oli saksalaissyntyinen sellisti August Meissner, joka esitti konserteissaan mm. viisi Beethovenin alkusoittoa ja kaikki sinfoniat yhdeksättä lukuunottamatta sekä Lisztin ja Wagnerin teoksia. Kun orkesterin koko 1867 jälleen rajoitettiin 13 muusikkoon, Meissner jätti tehtävänsä. Meissnerin seuraaja C.G.R. Littmarck (kapellimestarina 1868—69) joutui tyytymään pääasiassa kevyemmän ohjelmiston esittämiseen. Häntä paremmin onnistui Nathan B. Emanuel (kapellimestarina 1870—78), joka teatterityön ohella alkoi järjestää sinfoniakonsertteja ”omana afäärinään”. Emanuelin kaudella ohjelmisto laajeni: Schubertin sinfonioita, Wagnerin alkusoittoja, Brahmsia, Glinkaa, Saint-Saënsia, Griegiä, Berwaldia… Kotimaiseen ohjelmistoon kuuluivat ainakin Emanuelin oma Sinfoninen fantasia ja Martin Wegeliuksen Daniel Hjort -alkusoitto (1872/75).

1869 perustettu Orkesteriyhtiö (Orkesterbolaget) ja sen kapellimestari Richard Faltin (1835—1918) keskittyivät vokaaliteoksiin. Faltin esitti ensi kertaa Suomessa mm. Haydnin Vuodenajat (1872), Bachin Matteus-passion (1875), Schumannin oratorion Das Paradies und die Peri (1878) ja Brahmsin Saksalaisen requiemin (1881). Yhdessä Wegeliuksen kanssa Faltin järjesti 1873—74 konserttisarjan, jossa esitettiin mm. Lisztiä, Wagneria, Brahmsia, Griegiä, Svendseniä ja Wegeliuksen oma Rondo quasi fantasia pianolle ja orkesterille. Orkesterina oli Suomalaisen teatterin yhteyteen perustetun lauluosaston (Suomalaisen oopperan) orkesteri amatööreilla vahvistettuna.

Uutta avausta Helsingin orkesterioloissa merkitsi Helsingin konserttiorkesterin perustaminen syksyllä 1879. Soittajat olivat suurimmaksi osaksi teatteriorkesterin muusikkoja, mutta organisaatio oli itsenäinen. Kapellimestariksi kutsuttiin teatteriorkesterin tshekkiläissyntyinen viulisti Bohuslav Hrimaly (1848—94). Konserttiorkesteri aloitti kunnianhimoisella ohjelmistolla, mutta kärsi yleisökadosta ja ryhtyi järjestämään populaarikonsertteja Seurahuoneen salissa. Kotimaista ohjelmistoa oli mm. Ernst Fabritiuksen (1842—99) viulukonsertto. Orkesterin viimeisen kauden kohokohta oli Richard Faltinin johtama Haydnin Luomisen esitys maaliskuussa 1882.

Kirjallisuutta

Dahlström, Fabian 1966. Den första inhemska symfonin. Suomen musiikin vuosikirja 196566. Helsinki: Otava, 64–72.

Maasalo, Kai 1964. Suomalaisia sävellyksiä. Porvoo–Helsinki: WSOY.

Marvia, Einari & Matti Vainio 1993. Helsingin kaupunginorkesteri 18821982. Helsinki: WSOY.

Sarjala, Jukka 2005. Poeettinen elämä. Biedermeierin säveltäjä–kirjailija Axel Gabriel Ingelius (SKST 972). Helsinki: SKS.

Vainio, Matti 2002. "Nouskaa aatteet!" Robert Kajanus. Elämä ja taide. Helsinki: WSOY.