FI | EN |
A A A
Tulosta artikkeli
Artikkelisarjat: Ranskalainen ooppera 1800-luvulla
03. Empire-ooppera
Murtomäki, Veijo

Mielenkiinto klassisia aiheita kohtaan ei laskenut Ranskan vallankumouksen aikana, mistä käyvät todisteiksi monet 1800-luvun vaihteessa sävelletyt traagiset oopperat: mm. Cherubinin Médéé (1797) ja Spontinin La Vestale. Pikemminkin kävi niin, että keisariksi itsensä 1804 julistaneen Napoleonin ajan roomalaisvaikutteinen empire-tyyli innosti antiikkiaiheiden käyttöön. Tuolloin avattiin lisäksi vanha Opéra uudella nimellä Académie Imperiale Le Sueurin teoksella Ossian ou Les bardes.

Ossian ou Les bardes (Ossian eli Bardit, 1804), opera, on vakava ooppera Napoleonin lempiaiheistoon, minkä lisäksi Ranskan armeija kykeni samaistumaan Fingalin luolan voittoisiin sotureihin. Ooppera sisältää yliluonnollisia aineksia, mm. tuomitun sankarin unen, joka on kohtauksena vaikuttava. Kaikilla päähenkilöillä on oma motiivinsa, joten Le Sueurin konseptista ei ole enää hirveän pitkä matka Wagneriin. Le Sueur pääsi tämän oopperan avulla Napoleonin suojelukseen ja kapellimestariksi Paisiellon jälkeen. Seuraava Le Sueurin osin säveltämä suurteos oli Le triomphe de Trajan (Trajanuksen riemuvoitto, 1807), jossa juhlittiin Napoleonin onnistunutta Preussin-sotaretkeä. Le Sueurin vakavat oopperat vaikuttivat suuresti Berliozin tyylin muodostumiseen aina Troijalaiset-oopperaan saakka.

Ehkä hivenen yllättäen korsikalaissyntyinen Napoleon suosi eritoten italialaissäveltäjiä: Le Sueur oli kyllä vähän aikaa vahvoilla (1804—09), mutta Zingarelli, Paer, Paisiello (kapellimestarina 1802—04) ja Spontini olivat Napoleonin mielisäveltäjiä, kun taas Cherubinin kanssa hänellä oli huonot välit.

Gaspare Spontini

Kolme uraa

Majolatissa, Jesin lähellä syntynyt Gaspare Spontini Gaspare Spontini(1774—1851) oli empire-oopperan mestari, antiikkiaiheisilla maalauksillaan (mm. Horatiusten vala, 1784) kunnostautuneen Jacques-Louis Davidin (1748—1825) vastine musiikissa, Napoleonin lempisäveltäjä, "modernisoitu Gluck". Hän saapui Pariisiin 1803 ja saavutti pian ykkösaseman päästessään keisarinna Josephinan hovisäveltäjäksi (1805). Uransa loppuvaiheessa Spontini toimi Berliinissä Preussin kuningas Fredrik Vilhelm III:n musiikinjohtajana (1820—41).

Spontinin kolmesta urasta — Italiassa 1796—1801, Ranskassa 1804—19 ja Saksassa 1820—41 — keskimmäistä on yleensä pidetty historiallisesti ja musiikillisesti merkittävimpänä työskentelyvaiheena. Toki alkuvaiheessa syntyi jokunen merkkiteos: I puntigli delle donne (Naisten omapäisyys, 1796), farsetta in musica, ja Il teseo riconosciuto (Uudelleen tunnistettu Theseus, 1798), dramma per musica. Samoin loppukauden oopperoissa on kosolti saksalaisen oopperan (Wagner) kehityksen kannalta keskeisiä keksintöjä.

Spontini oli säveltäjänä monessa mielessä edistyksellinen ja hänen orkesterin käyttönsä oli innovatiivista: hän hyödynsi alttoviulusooloja, jaettuja alttoviuluja ja selloja sekä valtavia vaski- ja lyömäsoitin-ensembleja sotilasmarsseissa ja paraateissa, mm. kuutta trumpettia, nelinkertaisia puupuhaltimia, kolmea pasuunaa ja isoja lyömäsoitinkokoonpanoja. Schubert, Weber, Marschner, Berlioz, Meyerbeer, Wagner, Verdi jne. oppivat Spontinilta paljon.

Vestan neitsyt

Spontinin esitetyin teos on La vestale (Vestaali / Vestan neitsyt; Pariisi, 1807), lyyrinen tragedia, suuren tyylin roomalaisaiheinen ooppera, joka sopi hyvin juhlistamaan keisarikunnan mahtia ja valtioauktoriteetin asemaa. Vestan neitsyen italialaisen version kantaesitys oli Milanossa 1824 ja se on jäänyt pysyvästi ohjelmistoon.

Julia (sopraano) on ryhtynyt isänsä pakottamana siveysvalan velvoittamaksi vestaaliksi sillä aikaa, kun hänen rakastettunsa Licinius (tenori) on sodassa. Liciniuksen palatessa Julia ojentaa hänelle voitonkruunun. Paluun jälkeisenä yönä Licinius aiheuttaa Juliaa salaa tavatessaan pyhän tulen sammumisen Forum Romanumin Vestan temppelissä. Julia tuomitaan elävältä haudattavaksi, mutta kun salama sytyttää sammuneen tulen uudelleen, siitä päätellään jumalten antaneen hänelle anteeksi, joten pari saa toisensa. Oopperan loppuratkaisu on jälleen aikaansa sopivasti humaani.

Oopperassaan, joka inspiroi Bellinin Normaa ja jolle löytyy vähemmän humaani rinnakkaisteos Mercadantelta (1840), Spontini käyttää isoissa kohtauksissa tai kuvissa (tableau) etäännytettyä kuoroa sekä näyttämön takaista orkesteria. Häntä syytettiin aikoinaan meluisaksi, mutta voimallinen orkesteriosuus vain heijastelee ajan mahtipontista empire-tyyliä, oopperan runsasta juhlavuutta sekä ylevää sävyä. Vastapainoksi päähenkilö Julian osuudessa on herkkää ilmeikkyyttä. Oopperassa on ranskalaiseen tapaan baletit ensimmäisen ja kolmannen näytöksen päätteeksi. Annetaan Wagnerin kertoa Spontinin käsityksestä:

Mestari piti kiinni perinteisestä ranskalaisesta opera seria -käytännöstä: loppukohtauksessa oli oltava iloinen kuoro ja baletti. Hän ei voinut sietää ajatusta, että hänen loistava teoksensa päättyisi kohtaukseen synkällä hautapaikalla, vaan lavastusta oli vaihdettava. Venuksen oli näyttäydyttävä valoisassa ruusutarhassa, ja kovia kokenut rakastava pari vihittävä hänen alttarinsa edessä ruusuin koristeltujen Venuksen pappien ja papittarien iloisesti tanssiessa ja laulaessa. (Wagner 2002 [1870—81], s. 289.)

Liciniuksen ja Cinnan (tenori) duetto avausnäytöksessä “Quand l’amitié seconde mon courage” (Kun ystävyys tukee rohkeutta) lienee toiminut mallina muille myöhemmille, mm. Auberin Porticin mykän ja Verdin Don Carloksen ystävyysduetoille. Avausnäytöksen finaali kuoron kera tuo mieleen Beethovenin Fidelion ja Weberin Taika-ampujan päätöskuorot. Oopperan kuuluisin ja suruisin on toisen näytöksen finaalin sisällä oleva Julian aaria “Ó des infortunés déesse tutélaire!” hänen kuultuaan kuolemantuomion. Seuraavassa numeron suomennos (suom. Veijo Murtomäki):

Oi, onnettomiaÓ des infortunés déesse tutélaire
suojaava jumalatar!
Latona,
kuule rukoukseni;
viimeinen toiveeni
liikuttakoon sinua:
suvaitse, ennen kuinLa vestale: Ó des infortunés déesse tutélaire
lankean sinne,
pitää haudastani
kaukana
rakastettuni, jonka vuoksi
menen kuolemaan.
Ô des infortunés
déesse tutélaire!
Latone,
écoute ma priere;
Mon dernier voeu
doit te fléchir:
Daigne, avant
que j’y tombe,
Écarter
de ma tombe
Le mortel adoré
pour qui je vais mourir.

Myöhempiä merkkiteoksia

Spontinin oma käsitys urastaan ei ole turhan vaatimaton, mutta paljossa totuudenmukainen:

Vestan neitsyeni merkitsi vallankumousta Gluckin jälkeen. Toin harmoniaan sekstipidätyksen ja orkesteriin isorummun. Cortez oli askel eteenpäin, Olympia kolme askelta. Nourmahal, Alcidor ja muut olivat alkuaikoina Berliinissä tehtyjä tilapäistöitä, jotka jätän teille. Agnes von Hohenstaufen merkitsi sataa askelta eteenpäin, sillä keksin käyttää orkesteria niin, että se korvasi urut. (Wagner 2002 [1870—81], s. 291.)

Fernando Cortez

Fernando Cortez, ou La conquête du Mexique (Fernando Cortez eli Meksikon valloitus, 1809), lyyrinen tragedia, esittelee epäilyttävästi, vaikkakin toisessa asussa, Napoleonin uuden maailman vapauttajana. Sävellyksen ajoitus osui yksiin Napoleonin aikoman Espanjan-hyökkäyksen kanssa, mutta kun se meni mynkään, ooppera sai odottaa varsinaista tulemistaan revisioonsa 1817.

Suuren oopperan esitystyyliä ennakoi 17 ratsumiehen äkseeraus lavalla Pariisin-esityksissä 1809. Vuoden 1817 esityksissä rajuilma ja salama hajottivat Meksikon kuninkaan veistoskuvan, nähtiin espanjalaisjoukkojen kapina, suuri kahden kansakunnan baletti sekä Espanjan laivaston palo ja piiritys. Kaikkineen Spontini oli siten tärkein grand opéran edeltäjähahmo. Vaikuttavan ja mahtipontisen yhdistelmä on mm. toisessa näytöksessä kapinoivien sotilaiden kuoro “Nous redoutons le plus funeste sort” (Me pelkäämme julminta kohtaloa), samoin kolmannen näytöksen avaava espanjalaisten ja intiaaniliittolaisten kuoro.

Olimpie

Olimpie (Olympia, 1819), lyyrinen tragedia, kertoo Aleksanteri Suuren kadonneesta Olympia-tyttärestä (sopraano) — tämä esiintyy papittarena nimellä Amenais — ja valtakunnan jako-ongelmista, kun sitä havittelevat Amenaisiin rakastuneet kruunupäät, Makedonian kuningas Kassandro (tenori) sekä Aasian kuningas Antigone (basso). Lisäksi oopperassa esiintyy Statira (sopraano), joka on Aleksanterin leski ja myös papitar. Kun Kassandro voittaa Antigonen, Aleksanterin murhaajan, hän saa valtakunnan ja tyttären.

Tämäkin ooppera saavutti suosiota vasta revisoinnin jälkeen Berliinissä (1821), jossa esiintyjiin kuului mm. kolme elefanttia, joista yhden selkään Kassandro kiipesi lopuksi! Musiikki on velkaa papillisissa kohtauksissa mm. Mozartin Taikahuilulle. Oopperassa on valtava näyttämöorkesteri: neljä trumpettia, kaksi käyrätorvea, bassopasuuna, ofikleidi, triangeli, lautaset ja bassorumpu taistelevat kolmannen näytöksen voitonmarssissa täyttä orkesteria vastaan.

Vastakohtana komeudelle oopperasta löytyy myös herkkiä resitatiiveja, aarioita ja yhtyeitä, mm. Statiran ja Olympien resitatiivi ja duetto “Mais … quel trouble inconnu” (Mutta … mikä outo kiihko valtaa rintani?) toisessa näytöksessä, kun äiti ja tytär tunnistavat toisensa. Kassandron osa on jo tyypillinen romanttinen sankarirooli.

Agnese von Hohenstaufen

Agnese von Hohenstaufen (Agnese Hohenstaufilainen, 1829/37) on lajina historiallis-romanttinen ooppera. Se liittyy saksalaisten (Schubert, Weber, myöhemmin Wagner) suosimaan keskiaikaiseen ooppera-aiheistoon.

Ooppera tapahtuu Mainzissa 1190, jossa saksalaissuvut, Hohenstaufien keisari Henrik VI sekä kilpailevan suvun edustaja Henrik Leijona, kamppailevat vallasta ja jossa oopperan sankaritar aiotaan naittaa Ranskan kuningas Filip Augustille. Monien vaiheiden jälkeen — oopperassa esiintyy trubaduureja, järjestetään salaiset luostarihäät, käydään kaksintaistelu ja pidetään turnajaiset — Henrik Leijonan poika, ritari Henrik Braunschweigilainen saa Agnesen, kun suvut ovat ensin sopineet riitansa.

Musiikki on loistokasta ja monipuolista eri tilanteiden maalailussaan; kaikkineen kyse on ajankohdan hienoimpiin kuuluvasta oopperasta. Spontinin oopperaa ihaillut Wagner sai mahdollisesti idean Tannhäuserin ja Nürnbergin mestarilaulajien minnelaulukohtauksiin valepukuisen Henrik-ritarin esiintymisestä trubaduurina. Lisäksi Agnese von Hohenstaufenin saksalaisen historian esittäminen myönteisessä ja kunniakkaassa valossa lienee vaikuttanut Wagnerin samansuuntaisiin pyrkimyksiin Lohengrinista eteenpäin. Reinin ilmaantuminen oopperan toisen näytöksen alussa vahvisti saksalaisten (Schumann, Wagner) Rein-mystiikkaa.

Lähteet ja kirjallisuus

Barbier, Patrick 1995 [1987]. Opera in Paris 1800—1850. A Lively History, engl. Robert Luoma. Portland, Oregon: Amadeus Press.

Dictionnaire de la musique en France au XIXe siècle, toim. Joël-Marie Fauquet 2003. Fayard.

Friedell, Egon 1989 [1927—31]. Uuden ajan kulttuurihistoria 3, Juva: WSOY.

Fulcher, Jane F. 1987. The Nation’s Image. French Grand Opera as Politics and Politicized Art. Cambridge: Cambridge University Press.

Lacombe, Hervé 2001 [1997]. The Keys to French Oper in the Nineteenth Century, engl. Edward Schneider. Berkeley etc.: University of California Press.

Mongrédien, Jean 1996 [1986]. French Music from the Enlightenment to Romanticism 1789—1830, engl. Sylvain Frémaux. Portland, Oregon: Amadeus Press.

Mougeout, Philippe 1988. “Révolution française”, levylehtiartikkeli samannimisellä levyllä, EMI CDC 7 49470 2.

The New Oxford History of Music. The Age of Beethoven 1790—1830, Volume VIII 1988 [1982], toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.

Ooppera. Säveltäjät, teokset, esittäjät, toim. András Batta 1999. Suom. Elli Ainola ym. Köln/Madrid: Könemann.

Sävelten maailma. Musiikinkuuntelijan tietoteos, toim. Oiva Talvitie & Kari Rydman 1956 (orig. D. Ewen: Music for Millions). Helsinki: WSOY.

Tarasti, Eero 2003. Musiikin todellisuudet. Säveltaiteen ensyklopedia. Kirjoituksia vuosilta 1980—2003. Helsinki: Yliopistopaino.

The Viking Opera Guide 1993, toim. Amanda Holden. London: Penguin Group; myöhempi versio The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.

Wagner, Richard 2002. Elämäni, suom. Saila Luoma (orig. Mein Leben, 1870—81). Turku: Faros.