FI | EN |
A A A
Tulosta artikkeli
Artikkelisarjat: Ranskalainen ooppera 1800-luvulla
02. Vallankumousajan ooppera
Murtomäki, Veijo

Kansanjoukkoja ja -laulua

Ranskan vallankumous (1789—99) ja Napoleonin valta-aika (1799—1815) sekä musiikissa Gluckin ja muiden (Jommelli, Traetta) oopperareformi, tekivät Pariisista 1800-luvun alun johtavan oopperakaupungin. Olisi mahdotonta kuvitella, etteikö kuohuva aika olisi vaikuttanut suoraan eri musiikinlajien ja -tyylien nauttimaan suosioon sekä säveltäjien asemaan ja reaktioihin muuttuneessa tilanteessa. Kaikki säveltäjät riensivät kilvan vallankumouksen puolelle ja halusivat turvata asemansa uudessa järjestyksessä, etenkin kun osa heistä pelkäsi aiheellisesti henkensä puolesta.

Vallankumousajan musiikkielämän tärkeimpiä tapahtumia olivat suuret kansalaisjuhlat, joissa laajat kansanjoukot ja suurkuorot lauloivat Gossecin, Méhulin, Le Sueurin, Paisiellon ja Cherubinin säveltämiä kuorosävellyksiä ja hymnejä. Samasta syystä myös oopperoissa ruvettiin suosimaan suuria joukkonumeroita ja valtaviin esiintyjämääriin perustuvia kohtauksia.

Méhul vallankumouksen kannattajana

Institut National de Musiquen perustamisen (1792) jälkeen Méhul kirjoitti oireellisesti kansansivistyksen komissiolle ohjelmansa (1794), joka tuo hämmästyttävästi mieleen Neuvostoliiton ajan säveltäjien ideologisen itsekritiikin ja välttämättömän kumartamisen uuden vallan suuntaan:

Ranskan kansa ei ole vielä musikaalinen, vaikka se on hyvin vastaanottavaista musiikille. Mutta aikanaan se tulee laulamaan ja laulamaan hyvin, jos musiikkitaiteilijat täysin tietoisina taiteensa arvokkuudesta ja ennen kaikkea vaikutuksesta, joka sillä voi olla yleiseen moraaliin, unohtavat veltostuttavat laulunsa luodakseen uusia [lauluja] sopusoinnussa suuruuden ja päättäväisyyden kera, jotka luonnehtivat tasavaltaista henkeä. Käsitykseni mukaan kansan tulee laulaa ja oopperan täytyy heijastaa sitä tapaa, jolla se laulaa. (Philippe Mougeout 1988. Révolution française)

Varmemmaksi vakuudeksi kutsumuksestaan Méhul laati eräät vallankumouksen kannalta keskeiset sävellykset: Hymne à la raison (Hymni järjelle, 1793) kolmelle solistille, kuorolle ja orkesterille, Beethovenin yhdeksännen sinfonian finaalin marssimaista scherzo-jaksoa muistuttava Le chant du départ. Hymne de guerre de 1793 (Lähtölaulu. Sodan 1793 hymni; 1794) kuorolle ja puhallinorkesterille sekä Chant national (Kansallislaulu, 1800) kolmelle kuorolle ja kolmelle orkesterille — jonka alussa muuten esiintyy merkittävä Beethovenin yhdeksännen sinfonian ooditeeman ennakointi.

François-Joseph Gossec

Jopa François-Joseph Gossec (1734—1829), Haydnin aikalainen, menestyksekäs sinfonikko ja soitin- sekä kirkkosäveltäjä, joutui säveltämään uuteen tilanteeseen sopivaa musiikkia (1790—96): yli puolen sataa hymniä, kuoro- ja vallankumouslaulua ja kantaattia. Niistä tärkeimpiä ovat Invocation “Dieu de la Liberté” (Avunhuuto “Vapauden Jumala”; 1791) sekä samaan tilanteeseen liittynyt Hymne sur la translation de Voltaire au Panthéon “Ce ne sont plus des pleurs” (Hymni Voltairen jäännösten siirtämiselle Pantheoniin “Kyyneleitä ei enää ole”; 11.7.1791).

Gossecin teos L'Offrande à la Liberté (Uhrilahja vapaudelle; 1792), scène réligieuse tai tableau patriotique, on yksinäytöksinen näyttämöteos, joka kuvaa tasavaltalaisten ja vihollisten taistelua sekä kulminoituu Marseljeesiin. Se esitettiin Opérassa 143 kertaa vuoteen 1797 mennessä ja viimeisen kerran vielä 1848. Ajalle tyypillisiä Gossecin sävellyksiä ovat myös Hymne à l’Etre suprême “Source de vérité” (Hymni Korkeimmalle olennolle “Totuuden lähde”, 1793) sekä Hymne à la statue de la liberté (Hymni vapaudenpatsaalle, 1793).

Le Triomphe de la République, ou le Camp de Grandpré (Tasavallan voitto eli Grandprén [Isonniityn] kenttä; 1793), divertissement-lyrique, kunnioitti tasavaltalaisten voittoa Valmyn taistelussa 20.9.1792. Gossec käyttää teoksessaan lyyrisen tragedian mukaisesti täyttä orkesteria ja kuoroa, säestettyjä resitatiiveja sekä päätösbalettia, jonka "Entrée des Nations" (Kansojen esiinmarssi) sisältää mustien tansseja, poloneesin, angleesin ja sveitsiläisen paimenlaulun. Gossec omistautui 1795 jälkeen konservatoriossa opettamiselle.

Gossec oli tärkeimpiä säveltäjiä, jotka ottivat käyttöön myös vallankumoussankareiden julkisiin hautajaisiin tarkoitetun surumarssin. Ensimmäinen Marche lugubre d (Surumarssi) syntyi jo 1790, mutta tärkein niistä on Marche lugubre / funèbre à l’occasion de la mort du général Hoche (Suru / Hautajaismarssi kenraali Hochen kuoleman johdosta, 1793). Kun Paisiello teki samaan tilaisuuteen (20.11.1793) samannimisen sävellyksen, hän sai osakseen Bonaparten huomion ja myöhemmin hovisäveltäjän viran (1802—04). Beethovenin Eroica-sinfonia ja etenkin sen hidas osa, Marcia funebre, on luonnollista jatkoa ranskalaiselle vallankumousmusiikille.

Pelastus-, vallankumous- ja kauhuooppera

Koomisen oopperan muunnos

Kuohuva vallankumousaika massaluonteineen sekä järkyttävine ja liikuttavine ihmiskohtaloineen myllerrysten keskellä synnytti pelastus-, vallankumous- ja kauhuoopperoiden aallon (1790—1810). Näiden oopperoiden esikuvana toimi Grétryn Richard Coeur-de-Lion (Rikhard Leijonanmieli, 1784). Salieri oli ennakoinut kauhuoopperoita oopperallaan Les danaïdes (1784), jossa tapahtuu 49 yhtäaikaista murhaa.

Uudet vallankumousoopperat olivat opéra comique -lajin aiheiltaan vakavampia muunnoksia: niissä on rinta rinnan musiikkinumeroita vanhasta tragédie lyriquesta, koomisia luonteita ja kohtauksia, populaarilauluja (romansseja, kupletteja) sekä dialogeja laulunumeroiden ja kuorojen lisäksi. Uutta näissä oopperoissa olivat "todellisten" ihmisten kokemat välittömät tunteet ja kohtalot, joihin katsojat saattoivat samaistua.

Pariisissa toimi koomisen oopperan näyttämönä kaksi teatteria, Théâtre Feydeau (1792—) ja Opéra Comique National (1793—), joiden kesken säveltäjät jakautuivat ja tekivät samoja oopperoita kilpailevaan teatteriin: Cherubini, Le Sueur ja Gaveaux sävelsivät edelliseen, Grétry, Berton, Dalayrac, Méhul, Rodolphe Kreutzer ja Boieldieu jälkimmäiseen teatteriin.

Le Congrès des Rois (Kuninkaiden kokous; 1794), opéra comique, oli ajalle tyypillisesti kollektiivinen ooppera, jota oli tekemässä peräti 12 säveltäjää, mm. Grétry, Dalayrac, Berton, Méhul ja Cherubini. Oopperassa Euroopan kuninkaiden rakastajattaret tekevät salaliiton ja saavat lopulta kruunupäät tanssimaan vallankumousajan erästä suosikkilaulua, Carmignolea, punahilkat päässä.

Cherubini pioneerina

Tärkeimpiä uuden lajin edustajia olivat Luigi Cherubinin (1760—1842) säveltämät, Ranskan vallankumouksen innoittamat pelastusoopperat, jotka toimivat esikuvina Beethovenin Leonorelle / Fideliolle ja vaikuttivat Weberin oopperakäsityksen muotoutumiseen.

Lodoïska

Lodoïska (1791), comédie héroïque, on Puolassa vuonna 1600 tapahtuva pelastusooppera. Tyranni Dourlinski pitää vankinaan Lodoïskaa, jonka sulho, kreivi Floreski, onnistuu mutkikkaiden vaiheiden jälkeen pelastamaan, kun hänen tataariliittolaisensa ovat vallanneet ja polttaneet linnan sekä langettaneet tuomion tyrannille.

Oopperalle on leimallista orkesterin sinfoninen ja motiivinen käsittely. Siinä on myös dramaattis-“pateettista” mollimusiikkia, josta Beethoven saattoi oppia paljon. Lodoïska nähtiin suorastaan varhaisromanttisen oopperan perustajateoksena ja sen kolmannen näytöksen linnanvaltaus- ja vapautuskohtaus ihastutti aikalaisyleisön. Paikallisväriä avausnäytökseen tuo poloneesin käyttö.

Oopperan toisen näytöksen toinen kohtaus, jossa Lodoïskan resitatiivia seuraavat hidas- ja nopeatempoiset laululliset vaiheet, on leimallinen Cherubinin esi-beethoveniaaniselle tyylille. Ohessa on suomennos aariasta, jonka Lodoïska laulaa keskusteltuaan tornista käsin vapautusaikeissa olevan Floreskin kanssa ja tultuaan siirretyksi tornin salaisimpaan tyrmään:

Oivoi! tuossa
julmassa paikassa
oli minulle jo
kylliksi onnettomuutta;
ainakin rauhainen
tuska
jäyti siellä
suruista sydäntäni.
Minun täytyi pelätä
vain itseni vuoksi
ja riuduin
kahleissa;
odotin lopultakin
valittamatta
kärsimäni onnettomuuden
päättymistä.
Hélas! dans
ce cruel asil
c’était assez
de mon malheur;
du moins
une douleur tranquille
y consumait
mon triste coeur.
Pour moi seule
j’avais à craindre
et je languissais
dans les fers;
j’attendais enfin
sans me plaindre
la fin des maux
que j’ai soufferts.
Mutta jos hän
uhraa itsensä puolestani,
kuolisin mieluummin
tuhat kertaa;
olen itse
syypää
tulevaan onnettomuuteeni.
Floreski!
pakotan itseni
kestämään
heidän julmuutensa;
mutta minulla
ei ole voimaa
aiheuttaa sinulle
onnettomuutta.
Mais pour moi
s’ils s’expose,
je mourrai
mille fois;
moi seule je suis
la cause
des maux que je prévois.
Floreski!
je m’efforce
à souffrir
leur rigueur;
mais je n’ai
pas la force
de causer ton
malheur.
suom. Veijo Murtomäki 

Kaksi päivää eli Vedenkantaja

Les deux journées, ou Le porteur d'eau (Kaksi päivää eli Vedenkantaja, 1800), opéra, perustuu libretisti J. N. Bouillyn kirjaamaan Ranskan vallankumouksen alkupäivien todelliseen tapahtumaan, vaikka hän sijoittikin itse juonen Mazarinin ajan Ranskaan 1647. Libretossa vedenkantaja Antonio auttaa kreivi Armandin vaimoineen pakenemaan Pariisista ja viettää sen jälkeen hääjuhlat pikku kylässä.

Oopperan suosioon vaikutti sen säätyrajat ylittävä teema ja se pysyi Saksassa (nimellä Wasserträger) ohjelmistossa 1900-luvulle saakka. Ranskalaiskriitikoiden moittiman Cherubinin vaikean ja oppineen tyylin sijaan ooppera edustaa yksinkertaisempaa ja miellyttävämpää musiikki-idiomia: soolojen ja yhtyeiden lisäksi kuullaan savoijilainen romanssi “Un pauvre petit Savoyard” (Pikku savoijilaisparka), sotilasmarssi “Point de pitié!” (Ei armoa!) kyläkuoro “Jeunes fillettes” (Somat tyttöset) sekä kaksi melodraamaa. Cherubini käyttää orkesterisäestyksen osana kahta muistumamotiivia.

André Grétry

André Grétryllä (1741—1813) oli syytä pelätä henkensä puolesta, sillä hänet liitettiin vanhaan järjestelmään, etenkin kun Rikhard Leijonanmielen partituuri poltettiin julkisesti 1793. Hänen pelastuksekseen kenties koitui vallankumousoopperoiden säveltäminen. Näistä ensimmäisiä olivat Pierre de Grand (Pietari Suuri, 1790) ja Guillaume Tell (Wilhelm Tell, 1791).

Selkeästi tasavaltalaisoopperoita ovat La Rosière républicaine, ou La fête de la vertu (Tasavaltainen maalaistyttö eli Hyveen juhla, 1794), jossa urut esiintyvät ensi kertaa oopperanäyttämöllä, sekä Denys le tyran, maître d'école à Corinthe (Tyranni Dionysos, Korintin koulunopettaja; 1794), jossa antiikin koulupojat nousevat opettajaansa vastaan.

Nicolas Dalayrac

Nicolas Dalayrac (1753—1809) sävelsi koomisia oopperoita, joissa hän sekoitti sentimentaalisia romansseja, italialaisia aarioita ja joukkokohtauksia sekä hyödynsi samoja toistuvia aiheita, “muistumamotiiveja”. Lisäksi hän käytti romanttisia "goottilaisia" tarinoita oopperoissaan. Dalayrac sävelsi kymmeniä aikanaan suosittuja oopperoita.

Léon ou le Château de Montenéro (Léon eli Montenéron linna, 1798) on lajina drame, jossa nimihenkilö on linnassaan asuva, naisia ryöstävä julmuri. Oopperassa on viisi muistumamotiivia.

Léhéman, ou La tour de Neustadt (Léhéman eli Neustadtin torni; 1801) tarjoaa peräti kahdeksan muistumamotiivia, joista kaksi kuullaan jo alkusoitossa. Dalayrac vaikutti suuresti Weberiin.

Jean-François Le Sueur [Lesueur]

Jean-François Le Sueurin (1760—1837) koomiset oopperat olivat 1790-luvulla erittäin suosittuja. Hän opetti konservatoriossa (1818—) oppilainaan mm. Berlioz, Thomas ja Gounod.

La caverne (Luola, 1793), drame lyrique, on vallankumouksellinen tyranniooppera, jossa rosvojoukko pitää ylhäisiä luolassa vankeinaan. Musiikissa on väkivaltaisia efektejä, yhtäkkisiä dynaamisia vaihdoksia, odottamattomia sointukäänteitä, pontevia rytmejä ja runsasta kuoron käyttöä.

La mort d'Adam suivie de son apothéose (Aatamin kuolema ja sen jälkeinen korottaminen, n. 1800) perustuu Mooseksen kirjaan, Ilmestyskirjaan ja Miltonin romaaniin Paradise Lost. Ooppera oli kolossaalinen yritys, sillä mukana on koko ihmissuku ja sen historia.

Etienne-Nicolas Méhul

Etienne-Nicolas Méhul (1763—1817) oli johtava ranskalaissyntyinen säveltäjä Beethovenin aikana. Hän sävelsi yli 40 oopperaa (osa on kadonnut), ensin vakavia poliittisia oopperoita, myöhemmin koomisia oopperoita, jotka veivät romantiikkaan.

Stratonice (1792), opéra comique, on yksinäytöksinen ooppera, joka perustuu erääseen antiikinajan suosikkiaiheeseen, jossa vanhan kuninkaan (nuori) kihlattu on rakastunut tulevan miehensä poikaan. Tässä henkilöt ovat Syyrian kuningas Seleukos, hänen morsiamensa Stratonike ja poikansa Antiokhos sekä lääkäri Erasistrate. Valistuneen vapauden ajan hengessä kuningas luovuttaa morsiamensa pojalleen, jonka outo sairaus häipyy saman tien. Musiikki on melodisesti viehkoa ja yksinkertaista antiikin tyyneyden hengessä.

Mélidore et Phrosine (1794) on drame lyrique, jonka musiikki on verrattoman rohkeaa, jopa Rossinia, Belliniä ja Donizettia edistyksellisempää. Kyseessä on kosto-, valepuku- ja pelastusdraama, jossa vaikuttava on myrskykohtaus (Wagnerin Lentävä hollantilainen!) ja jonka orkesteri- ja motiivitekniikoista Weber ja Berlioz oppivat paljon.

Uthal (1806), opéra, perustuu suosittuihin Ossianin lauluihin. Teoksen alkusoitto on atemaattinen ja lähes atonaalinen. Saadakseen skotlantilaista keskiaikaista, tummaa paikallisväriä ja bardiajan sotilaallista tuntua Méhul lisäsi teokseen harppuosuuksia sekä jätti viuluosuudet pois: viulistitkin soittavat alttoviuluja.

Joseph (1807), opéra Raamatun tekstiin on Méhulin kenties tunnetuin teos, pelastusooppera Vanhan testamentin maisemissa, Joosefin palatsissa Memfisissä. Sen tärkeimpiä numeroita ovat Joosefin romanssi "A peine au sortir de l'enfance" (Hädin tuskin lapsuudesta uloskasvaneena) ja aaria “Frères jaloux” (Kadeveljet) sekä Simeonin katumuskohtaus ja ensemble "Non! Non! L'Eternal que j'offense" (Ei, ei, ikuinen Jumala jota uhmaan). Teoksen melodiikka on ylevää, ja alkusoitossa on tuntuvassa roolissa Magnificat-kirkkosävelmän avausmotiivi g—a—c, joka kuuluttaa jo tulevaa oikeamielisyyden voittoa.

Kolme unohdettua säveltäjää

Pierre Gaveaux (1760—1825) oli oopperatenori, joka myös sävelsi Lodoïskan (1791) samaan aikaan Cherubinin kanssa sekä oopperan Léonore, ou L'amour conjugal (Leonore eli Aviorakkaus, 1798), jonka aiheen Beethoven käytti myöhemmin.

Henri-Montan Berton (1767—1844) on nimenä melko unohdettu, vaikka hänen kymmenissä oopperoissaan on paljon tehokasta musiikkia. Oopperassa Le délire (Hulluus, 1799) nuori mies joutuu pois tolaltaan luullessaan vaimonsa kuolleen. Teoksessa on vaikuttava soinnullinen johtoaihe. Montano et Stéphanie (1799) on kokeilevaa musiikkia Mèhulin tapaan. Se sisältää mm. mammuttimaisen crescendon.

Rodolphe Kreutzer (1766—1831) oli kuuluisa viulisti, jolla on kuitenkin kymmeniä oopperoita. Niistä tärkeimpiä on Abel (1810), josta Berlioz saattoi ottaa oppia.

Lähteet ja kirjallisuutta

Barbier, Patrick 1995 [1987]. Opera in Paris 1800—1850. A Lively History, engl. Robert Luoma. Portland, Oregon: Amadeus Press.

Dictionnaire de la musique en France au XIXe siècle, toim. Joël-Marie Fauquet 2003. Fayard.

Friedell, Egon 1989 [1927—31]. Uuden ajan kulttuurihistoria 3, Juva: WSOY.

Mongrédien, Jean 1996 [1986]. French Music from the Enlightenment to Romanticism 1789—1830, engl. Sylvain Frémaux. Portland, Oregon: Amadeus Press.

Mougeout, Philippe 1988. “Révolution française”, levylehtiartikkeli samannimisellä levyllä, EMI CDC 7 49470 2.

The New Oxford History of Music. The Age of Beethoven 1790—1830, Volume VIII 1988 [1982], toim. Gerald Abraham. Oxford: Oxford University Press.

Ooppera. Säveltäjät, teokset, esittäjät, toim. András Batta 1999. Suom. Elli Ainola ym. Köln/Madrid: Könemann.

Sävelten maailma. Musiikinkuuntelijan tietoteos, toim. Oiva Talvitie & Kari Rydman 1956 (orig. D. Ewen: Music for Millions). Helsinki: WSOY.

Tarasti, Eero 2003. Musiikin todellisuudet. Säveltaiteen ensyklopedia. Kirjoituksia vuosilta 1980—2003. Helsinki: Yliopistopaino.

The Viking Opera Guide 1993, toim. Amanda Holden. London: Penguin Group; myöhempi versio The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.