FI | EN |
A A A
Tulosta artikkeli
Artikkelisarjat: Ranskalainen ooppera 1800-luvulla
01. Ranskalaisen 1800-luvun oopperan yleispiirteet
Murtomäki, Veijo

Teattereita

Ranskassa 1800-luvun mittaan oopperoiden lajikirjo oli melkoinen suuresta (vakavasta) oopperasta aina operettiin. Ooppera liittyi tiettyihin teattereihin sekä niiden suuntautumisiin jotka antoivat nimet usein myös oopperan lajeille.

1) Louis XIV ja Lullyn ajoilta periytyvä Pariisin ooppera, Opéra, esitti vakavaa oopperaa, joitain koomisia oopperoita resitatiivien kera sekä balettia. Vallankumouksen jälkeen seurue toimi Salle le Peletier’ssä vuodesta 1821 sen paloon asti vuonna 1873. Vuodesta 1870 alkaen se toimi nimellä Théâtre National de l’Opéra. Uusi ainutlaatuisen loistelias ja suuri Palais Garnier eli Opéra de Paris vihittiin käyttöön 1875. Jos 1870–80-luvuilla ei Ranskassa syntynyt ehkä kovin monta suoranaista mestariteosta, niin kuitenkin suuri määrä merkittäviä oopperoita on olemassa noilta ajoilta. Opéran suhteen ongelma oli se, että suurin osa säveltäjistä ei päässyt siellä koskaan esille, sillä Opérassa tehtiin vain klassikoita ja uudelleenlämmityksiä. Se, että Gounod onnistui tässä, oli suuri ihme (Sapho 1850, Faust sekä Roméo et Juliette resitatiiveilla varustettuina ja muunnettuina siirroksina 1869 ja 1888), mutta esimerkiksi Bizet’n Carmen esitettiin Opérassa vasta säveltäjän kuoleman jälkeen resitatiivien kanssa (1875). Sen sijaan monet 1800-luvun lopun säveltäjistä saattoivat vain uneksua Opéran valloittamisesta, mikä katkeroitti ja raunioitti ja jopa katkaisi monen loistavan oopperasäveltäjän uran (Berlioz, Bizet, Lalo, Chabrier, Magnard).

2) Théâtre-Italien (1801–) esitti italiankielistä oopperaa, mm. Paërin, Mozartin, Cimarosan, Rossinin, Meyerbeerin ja Verdin teoksia; toiminta loppui 1878, jolloin se siirtyi Théâtre de la Gaîtéen ja Théâtre du Châtelet’hen, joka oli 1800-luvulla lähinnä puheteatteri, mutta jossa esitettiin 1900-luvulla myös operettia.

3) Opéra Comique (perustettu 1714) piti esillä monenlaisia oopperoita, joissa oli puhuttu dialogi; keskeisiä säveltäjiä mm. Auber, Halévy, Berlioz, Bizet, Chabrier, Lalo ja Delibes. Lyyrisen teatterin lopetettua painopiste siirtyi Opéra-Comiqueen, mikä selittää toisaalta keveiden oopperoiden, jopa operettimaisten teosten runsaan säveltämisen.

4) Théâtre Lyrique (1851–70), Lyyrinen teatteri onnistui parhaiten ajan taiteellisten pyrkimysten edistämisessä ja kohosi vähitellen kansanteatterista Pariisin korkeatasoisimmaksi oopperanäyttämöksi. Vuosina 1851–70 siellä luotiin peräti 137 produktiota – samaan aikaan Opérassa 52 – , ja sen säveltäjiin kuuluivat vanhojen nimien (Halévy, Adam, David, Berlioz) lisäksi joukko uuden sukupolven edustajia: Gounod (Faust 1859; Mireille 1864; Romeo ja Julia 1867), Bizet (Helmenkalastajat 1863; Perthin kaunotar 1867), Delibes, Reyer (La statue 1861) jne. Théâtre Lyrique teki vararikon 1870 ja paloi 1871.

5) Théâtre des Bouffes-Parisiens (Pariisin hassutteluteatteri) (1855–) oli alun perin Offenbachin avaama teatteri, josta hän läksi kuitenkin 1862. Offenbachin lisäksi siellä esitettiin mm. Hervén, Chabrierin (L’étoile 1877) ja Terrassen teoksia.

6) Théâtre de la Gaîté(-Lyrique) oli jo 1792 avattu varietee-teatteri (tanssijoita, näyttelijöitä, akrobaatteja jne.), jonka johtajana toimi Offenbach (1872–) ja josta tuli operetin ja kevyen oopperan (Massenet’n Panurge 1913) temppeli vuoteen 1963 asti (mm. Djaghilevin Venäläinen baletti esiintyi siellä 1918).

Opéra comique

Opéra comique oli lajina käytössä koko 1800-luvun. Se saattoi olla koominen eli hupaisa, mutta yhtä hyvin vakavakin. Olennaista oli puhutun dialogin käyttö, alun perin jopa Bizet’n Carmenissa (1875). Aiheet saattoivat olla arkipäiväisiä tai salaperäisiä, vierasmaalaisiin tai jopa eksoottisiin ympäristöihin liittyviä.

François-Adrien Boieldieu (1775–1834): La dame blanche (Valkoinen nainen, 1825)
François Auber (1782–1871): Fra diavolo (Veli paholainen, 1830); Le domino noir (Musta domino, 1837); Manon Lescaut (1856)
L.J.F. Hérold (1791–1833); Zampa (1831)
Giacomo Meyerbeer (1791–1864)L’étoile du nord (Pohjantähti, 1854); Le pardon de Ploërmel/Dinorah (Ploërmelin anteeksianto, 1859)
Adolphe-Charles Adam (1803–56)Postillon le Lonjumeau (Lonjumeaun postiljooni, 1836)
Hector Berlioz (1803–69): Béatrice et Bénédict (1862/3)
Félicien David (1810—76)La perle du Brésil (Brasilian helmi, 1851/61); Lalla-Rookh (1862)
Ambroïse Thomas (1811–96): Mignon (1866)
Jules Massenet (1842–1912): Manon (1884); Cendrillon (Tuhkimo, 1895), conte de fées
André Messager (1853—1929)Véronique (1898)
Henri Rabaud (1873—1949)Mârouf, savetier du Caire (Marouf, Kairon suutari, 1914)

 

Grande opéra tai opéra

Suuri ooppera oli nimensä mukaan suurta mittasuhteiltaan, näyttämölle panoltaan ja orkesteri- sekä lauluosuuksiltaan: komeaa spektaakkelia, virtuoosilaulua, suuria tehoja. Aiheet olivat usein historiallisia ja keskittyivät joidenkin alistettujen kansanryhmien kapinaan ja vaatimuksiin oikeudenmukaisuudesta: ne oikeuttivat Ranskan porvariston nousun johtavaksi säädyksi aateliston rinnalle ja ohikin. Suuri ooppera oli aina poliittista. Se oli useimmiten viisinäytöksinen ja sisälsi ainakin yhden ison balettikohtauksen.

Auber: La muette de Portici (Porticin mykkä, 1828), opéra; Gustave III, ou Le bal masqué (Kustaa III eli Naamiaistanssit, 1833), opéra historique
Meyerbeer: Robert le diable (1831), opéra; Les Huguenots (Hugenotit, 1836), opéra; Le prophète (Profeetta, 1849), opéra; L’africaine (Afrikatar, 1864)
Fromental Halévy (1799–1862): La juive (Juutalaisnainen, 1835), opéra
Charles Gounod (1818–93): Faust (1859), alun perin opéra dialogué, sitten opéra (1860); Miréille (1864), opéra; Roméo et Juliette (1867), opéra
Berlioz: Benvenuto Cellini (1838/53), opéra semiseria; Les Troyens (Troijalaiset, 1856–60), opéra
Ernest Reyer (1823–1909): Sigurd (1884), opéra
Georges Bizet (1838–75): Les pêcheurs de perles (Helmenkalastajat, 1863), opéra; Carmen (1875), alun perin opéra comique, sittemmin Guiraud’n lisäämien resitatiivien jälkeen opéra
Thomas: Hamlet (1868), opéra
Camille Saint-Saëns (1835–1921): Samson et Dalila (1866–77), opéra; Henry VIII (1883), opéra
Massenet: Le roi de Lahore (Lahoren kuningas, 1876); Hérodiade (Herodias, 1881), grand opéra; Esclarmonde (1888), opéra romanesque; Le Cid (1885), opéra
Léo Delibes (1836–1891): Lakmé (1883), opéra
Emmanuel Chabrier (1841—94)Gwendoline (1885)
Benjamin Godard (1849—95): Jocelyn (1888)
Albert Roussel (1869—1937)Padmâvatî (1918), opéra, (1923) opéra-ballett

Opéra bouffe tai opéra bouffon

Oli lajina italialaisen koomisen oopperan ja farssin edelleenkehitelmä, satiirinen ja yhteiskuntakritiikkiä sisältävä laji. Usein se käsitteli julkisuuteen liittyviä kysymyksiä: kirkon, (valtio)vallan, lehdistön ja militarismin ongelmia, (miesten) uskottomuutta.

Jacques Offenbach (1819–80) oli lajin tärkein edustaja mm. teoksillaan Orphée aux enfers (Orfeus manalassa, 1858/74), opéra-bouffon, ja La belle Hélène (Kaunis Helena, 1864), opéra bouffe
Charles Lecocq (1832—1918)Giroflé-Girofla (1874)
Robert Planquette (1848—1903)Les cloches de Corneville (Cornevillen kellot, 1877)
ChabrierL’étoile (Tähti, 1877), opéra bouffe
Reynaldo Hahn (1875—1947)Ciboulette (1922; Pariisi 1923), opérette

Drame lyrique tai drame en musique

Ranskalaissäveltäjät ottivat käyttöön tämän lajin halutessaan viitata Wagnerin vaikutukseen oopperasäveltämisessään. Aihepiirit olivat kirjallisia, historiaan ja legendoihin/myytteihin liittyviä.

Edouard Lalo (1823–92): Le roi d’Ys (Ys’n kuningas, 1875/86), lègende bretonne
Gabriel Fauré (1845—1924): Pénélope (1912), poème lyrique
Vincent d’Indy (1851–1931): Fervaal (1889–95) ja L’étranger (Muukalainen, 1901), action musicale
Massenet: Werther (1887), drame lyrique, Thaïs (1893/97), comédie lyrique; Sapho (1896/1909) pièce lyrique; Le Jongleur de Notre Dame (Neitsyt Marian jonglööri, 1900), miracle; Don Quichotte (1909), comédie héroïque
Alfred Bruneau (1857–1934): Le rêve (Unelma, 1891), drame lyrique; L’attaque du moulin (Myllyn hyökkäys, 1893), drame lyrique
Ernest Chausson (1855–99): Le roi Arthus (Kuningas Artur, 1895), drame lyrique
Gustave Charpentier (1860—1956): Louise (1896), roman musical
Guy Ropartz (1864–1955): Le pays (Maa, 1910), drame en musique
Albéric Magnard (1865—1914)Guercoeur (1901), tragédie en musique
Paul Dukas (1865—1935)Ariane et Barbe-Bleue (Ariadne ja Siniparta, 1899—1906), conte musical