FI | EN |
A A A
Tulosta artikkeli
Artikkelisarjat: Saksalainen lied
Romantiikan nainen laulusäveltäjänä
Murtomäki, Veijo

Nainen 1800-luvun musiikkielämässä

Nainen muusikkona

Tyttöjen kasvatus saattoi 1800-luvulla monesti olla lähes yhtä monipuolista kuin poikienkin, joten ei ihme, jos liberalisoituvassa porvarillisessa yhteiskunnassa nainen musiikin harjoittajana ei jäänyt enää ehdottomaksi poikkeukseksi.

Naista suosittiin kyllä helposti esiintyvänä taiteilijana: laulajana ja instrumentalistinakin, lähinnä pianistina. Sen sijaan kapellimestarina tai luovana taiteilijana, säveltäjänä, naiselle jäi tilaa vain vähän. Ja jos se olisi riippunut täysin miehistä, naisille ei olisi ollut tilaa juuri lainkaan.

Nainen säveltäjänä

Säveltävä nainen oli romantiikan aikana enemmän kummajainen, jopa kauhistuksen paikka monille ajan johtaville kulttuuripersoonallisuuksillekin. Kuuluisa pianisti ja kapellimestari Hans von Bülow kirjoitti:

[…] kauniimmalle sukupuolelle saattaa yhtä hyvin luontua reproduktiivinen nerous kuin produktiivinen nerous on siltä suljettua. Säveltäjätärtä ei tule koskaan olemaan, vain jokin luihu jäljittelijä. En usko feminiinisyyteen käsitteessä: luoja.

Ja jos nainen erehtyi säveltämään, hänen tuotostensa tuli olla pienimuotoisia ja tarkoitettu korkeintaan kotikäyttöön, sillä naiset eivät epäilijöiden mukaan hallinneet suuria muotoja. Muuan herra Riehl kirjoitti (1855), että

naisilta eivät oikein ota sujuakseen työstetymmät musiikkikappaleet ja ankara kontrapunktinen kudos, so. korkeampi musiikillinen arkkitektoniikka.

Naiset pienois- ja suurmuotojen tuottajina

On totta, että 1800-luvun säveltävien naisien tuotteet painottuivat pienoismuotoihin: lauluihin ja pianon karakterikappaleihin. Yleisilmeeltään niistä suurin osa kuuluu biedermeierin alle. Pienten muotojen luominen oli sikäli luonnollista, että niiden kysyntä oli tuolloin suurinta. Mutta naiset sävelsivät pienempiä muotoja myös siksi, että naiset hyväksyttiin konservatorio-opiskelijoiksi vasta vähitellen, joten he eivät saaneet 1800-luvun alkupuoliskolla yhtä hyvää musiikinteoreettista koulutusta kuin alun pitäenkin musiikkiammattiin opiskelevat miehet. Varmaan myös mahdollisuudet naisten laajempimuotoisten sävellysten julki saamiseksi olivat toisinaan vähäiset eli kysyntää ei ollut.

Siksi onkin mieltä kiihdyttävää, että romantiikan säveltävät naiset kunnostautuivat sittenkin jo varhain myös suurempaa arvostusta nauttineiden laajojen teostyyppien parissa: muun muassa pianosonaatin, pianotrion, pianokvinteton, oratorion ja sinfonian säveltäjinä.

Fanny Mendelssohn-Hensel

Fanny Felixin varjossa

Fanny Mendelssohn (1805—47) on lahjakkaan naismuusikon prototyyppi. Hän ei saanut aivan yhtä systemaattista musiikkikasvatusta kuin veljensä Felix, vaikka opiskeli pianonsoittoa Ludwig Bergerin ja Ignaz Moschelesin johdolla ja musiikinteoriaa C. F. Zelterin kera. Siitä huolimatta Fanny oli taitava pianisti ja myös kapellimestari, joka johti kotonaan isojen musiikkiteosten esityksiä sekä sävelsi laajan tuotannon.

Patriarkaalisessa juutalaisperheessä ei vain sopinut, että nainen esiintyisi julkisesti tai julkaisisi sävellyksiään, sillä isän, pankkiiri Abraham Mendelssohnin mielestä musiikin tuli olla naiselle vain “koristus, ei koskaan olemisen pohjaääni”. Niinpä Fannyn lauluja painettiin hänen veljensä nimissä.

Vasta avioiduttuaan taidemaalari Wilhelm Henselin kanssa 1829 Fanny saattoi elämänsä loppuvuosina saattaa julkisuuteen pienen osan sävellyksiään sekä järjestää kotonaan konsertteja ns. sunnuntaimusiikkien (Sonntagsmusik) nimellä.

Fannyn laulut

Fanny sävelsi lähes 300 laulua, joista kuitenkin valtaosa jäi unohduksiin. Hänen laulunsa ovat usein melko dramaattisia, toisinaan taas yksinkertaisen lyyrisiä. Piano-osuudet ovat enimmäkseen sointukuviointia tai -toistoa, kuitenkin joskus pianistisesti näyttäviä.

Felix piti niistä ja kirjoitti 1835, että “hän [= Fanny] on säveltänyt useampia kappaleita, nimittäin saksalaisia lauluja, jotka kuuluvat kaikista parhaisiin lauluihin, mitä meillä on”. Felix julkaisikin omissa nimissään yhteensä kuusi Fannyn laulua.

Felixin kokoelmien Fanny-osuus

Näytä lisätieto

Felix Mendelssohnin opuksen 8, Zwölf Gesänge (Kaksitoista laulua, 1827), numerot 2, 3 ja 12 ovat Fannyn kädestä:

  • Das Heimweh (Koti-ikävä, Robert) on kiihkeä, trioloituun säestykseen perustuva säkeistölaulu, jossa lauluääni on melodisen ja deklamatorisen välimaastossa.
  • Italien (Italia, Grillparzer) on kevyesti keinuva, eloisa sävelkuva.
  • Duett: Suleika und Hatem (Duetto: Suleika ja Hatem, Goethe) on suloinen rakkauslaulu, jossa molemmat nimihenkilöt tunnustavat ensin rakkautensa ja yhtyvät lopuksi duettoon.

Samoin Felixin opuksen 9, Zwölf Lieder (Kaksitoista laulua, 1830), numerot 7, 10 ja 12 ovat Fannyn säveltämiä:

  • Sehnsucht (Kaipaus, Droysen) on koruton, kansanlaulunomainen laulu Zelterin tyyliin.
  • Verlust (Menetys, Heine) on huokaileva, koraalimaisesti paikoin etenevä laulu, joka huippukohdissaan purkautuu melismoiksi.
  • Die Nonne (Nunna, Uhland) on Berliinin laulukoulun perintöä seuraava yksinkertainen säkeistölaulu.

Laulukokoelmat omalla nimellä

Vuotta ennen kuolemaansa Fanny Mendelssohn sai suostuteltua kaksi kustantajaa julkaisemaan laulujaan. Lopulta 1846—47 ilmestyi muutama Fannyn omalla nimellä varustettu laulukokoelma:

  • Sechs Lieder für eine Stimme mit Begleitung des Pianoforte op. 1 (Kuusi laulua yhdelle äänelle pianosäestyksellä, 1846). Kokoelman lauluista huomionarvoisia ovat etenkin balladimainen, nelisäkeistöinen Warum sind denn die Rosen so blaß (Miksi sitten ruusut ovat niin kalvenneet, Heine), jossa kaksi säkeistöä on sävelletty yhtenäisesti, sekä Fannyn suuresta Italian-kaipuusta kertova Gondellied (Gondolilaulu), jossa oikean käden murtosoinnut lipuvat itsenäisesti.
  • Vier Lieder für das Pianoforte op. 2 (Neljä laulua pianolle, 1846).
  • Gartenlieder. Sechs Lieder für Sopran, Alt, Tenor und Baß op. 3 (Puutarhalauluja. Kuusi laulua sopraanolle, altolle, tenorille ja bassolle, 1846).
  • Vier Lieder für das Pianoforte op. 6 (Neljä laulua pianolle, 1847).
  • Sechs Lieder für eine Stimme mit Begleitung des Pianoforte op. 7 (Kuusi laulua yhdelle äänelle pianosäestyksellä, 1847). Laulu Frühling (Kevät, Eichendorff) on pianistisesti näyttävä. Dein ist mein Herz (Sydämein on sun, Lenau) tavoittaa intohimoisia äänenpainoja.
  • Postuumina julkaistiin op. 9 (1849), joka sisältää kuusi laulua, sekä op. 10, jossa on viisi laulua. Etenkin laulu Nach Süden op. 10:1 (Etelään, anonyymi) on pursuava ja pianistisesti vaativa. Bergeslust op. 10:5 (Vuoren ilot, Eichendorff) on Fannyn viimeinen, haltioitunut sävellys.

Johanna Kinkel

Naissäveltäjän elämää

Johanna Kinkel (1810—58), os. Mockel, oli nuorena Bonnissa Franz Anton Riesin, Beethovenin oppilaan oppilas. Myöhemmin hän opiskeli Berliinissä pianonsoittoa ja sävellystä (1836—39). Kinkel oli pianisti, kapellimestari, säveltäjä, kirjoittaja ja opettaja.

Hän johti Bonnissa menestyksekkäästi Gesangvereinia (Lauluyhdistystä). Mendelssohn tuki häntä, kriitikko Ludwig Rellstab kehui hänen laulujaan “omintakeisimmiksi ja kauneimmiksi, joita äskettäin on ilmestynyt” ja Robert Schumann lausui positiivisen arvion hänen laulukokoelmistaan.

Palattuaan Bonniin hän toimi menestyksekkäästi piano-opettajana. Johanna Mockel avioitui 1843 runoilija Gottfried Kinkelin kanssa ja sävelsi monet laulunsa sekä näyttämöteoksensa miehensä runoihin ja librettoihin. Osallistuttuaan vallankumoukselliseen liikehdintään 1848—49 Johanna Kinkel joutui vankilaan, josta hän kuitenkin pakeni miehensä kanssa Lontooseen.

Johanna Kinkelin musiikki on ollut pitkään unohduksissa. Etenkin hänen laulunsa ovat nyt palanneet uudestaan ohjelmistoihin. Hän kirjoitti myös musiikkipedagogisia ja -esteettisiä sekä kaunokirjallisia tekstejä. Niistä merkittävimpiä on Acht Briefe an eine Freundin über Clavier-Unterricht (Kahdeksan kirjettä ystävättärelle pianonopetuksesta, 1852).

Musiikista

Johanna Kinkel sävelsi sekä ensimmäisen miehensä Johann Paul Mathieux’n että Gottfried Kinkelin teksteihin lähes kymmenkunta koomista oopperaa, laulunäytelmää sekä teatterimusiikkia. Lisäksi hän kirjoitti kantaatteja, joista tunnetuin on hänen isänsä tekstiin sävelletty Die Vogelkantate op. 1 (Lintukantaatti, J. Mockel, 1830/31) viidelle lauluäänelle pianon säestyksellä, alaotsakkeella Ein musikalischer Scherz (Musiikkipila).

Soololauluja Johanna Kinkel sävelsi liki 50. Ne sisältyvät pääosin yhdeksään kokoelmaopukseen. Joukossa on lauluja sekä yhdelle että kahdelle äänelle. Berliinin-aikana ilmestyivät opukset 6–8 ja 10, jotka ovat soololauluja muun muassa Goethen, Heinen ja Geibelin runoihin, sekä kaksi duetto-opusta 11–12 Goethen ja W. Müllerin teksteihin.

Bonnissa syntyi (1839—48) vielä viisi opusta. Balladi Don Ramiro op. 13 (Heine, n. 1840) on edustava tuotos. Laulut ovat enimmäkseen pienehköjä ja ylittävät vain harvoin biedermeierille ominaisen turvallisen ja musiikillisesti yleistyylisen ilmaisun.

Josephine Lang

Isä uran tukkona

Näytä lisätieto

Josephine Lang (1815—80) syntyi Münchenissä perheeseen, jonka äiti opetti tyttärelleen pianonsoiton perusteet. Hän debytoi 11-vuotiaana pianistina Henri Herzin pianomuunnelmien esittäjänä. Felix Mendelssohn antoi hänelle teoriatunteja ja suositteli opintojen jatkamista Berliinissä, minkä kuitenkin isä esti. Myöhemmin Fanny Mendelssohn ilmaisi ihastuksensa Josephinen lauluja kohtaan.

Lang opetti 1830-luvulla pianonsoittoa ja laulua, lauloi kuorossa ja sävelsi. Robert Schumann kehui arviossaan laulun Das Traumbild op. 28:1 (Unikuva), joka miellytti häntä “läpikotaisella sisäisyydellään” ja joka oli hänen mielestään “hieno, erittäin herkkä kasvi, jonka huolellista tarkastelua suosittelemme lukijalle”.

Tutustuminen runoilija Christian Reinhold Köstliniin johti kesällä 1840 laulutulvaan, mikä kuitenkin lähes ehtyi 1842 tapahtuneen avioitumisen jälkeen. Miehen kuoltua 1856 Josephine palasi säveltämisen pariin ja löysi Ferdinand Hillerin avulla musiikilleen kustantajia.

Lauluja

Josephine Lang sävelsi kaikkiaan noin 150 laulua. Hän julkaisi 46 opusta, lähinnä lauluja. Breitkopf & Härtel julkaisi häneltä vielä 1882 postuumisti 40 laulun kokoelman.

Langin laulujen aihepiiri liittyy pääosin luontoon ja rakkauteen. Lauluista osa on ajalle tyypillistä kotiromantiikkaa, mutta parhaimmissa lauluissaan Josephine Lang yltää intohimoiseen luonnehdintaan ja myös harmonisesti mielenkiintoisiin tehoihin.

Edustavia esimerkkejä hänen lauluistaan ovat muun muassa Frühzeitiger Frühling (Ennenaikainen kevät, Goethe) sekä Den Abschied schnell genommen op. 15:1 (Hyvästit nopsaan ottaen, C. R. Köstlin). Hän on näissä Mendelssohnin sisarusten kanssa tasapäinen laulusäveltäjä.

Poikansa vaikean sairauden ja kuoleman johdosta syntyi kokoelma Lieder des Leids op. 29 (Kärsimyksen lauluja, A. Zeller, n. 1859). Hyvän ystävänsä, runoilija Ludwig Uhlandin kuoltua 1863 Josephine Lang sävelsi pianoteoksen Elegie auf den Tod Ludwig Uhlands op. 31.

Clara Wieck-Schumann

Ihmelapsipianisti

Clara Schumann

Näytä lisätieto

Clara Wieck (1819—96) oli sikäli onnellisessa asemassa muusikonuraa ajatellen, että hänen isänsä Friedrich Wieck oli ajan parhaita piano- ja laulupedagogeja. Clara aloitti pianistinuransa jo yhdeksänvuotiaana. Isä seurasi häntä konserttimatkoilla Saksassa, Itävallassa ja Pariisissa 1830—38. Clara ja jatkoi konserttitoimintaa yli 60 vuoden ajan ja hänestä tuli eräs ajan johtavista resitaalitaiteilijoista.

Isä pani tyttärensä opiskelemaan ajan parhailla sävellys-, teoria- ja soitinnusopettajilla Leipzigissä, Dresdenissä ja Berliinissä. Myös laulunopiskelu oli olennainen osa koulutusta. Clara oli varhaiskypsä myös säveltäjänä. Hänen sävellyksiään julkaistiin siitä lähtien, kun hän oli 11-vuotias.

Robert Schumann tapasi tulevan puolisonsa tämän ollessa vasta yhdeksänvuotias, kun hän kävi Claran isän luona pianotunneilla. Vuosien mittaan Robert ja Clara rakastuivat, ja pariskunta meni naimisiin 1840 tytön isän (viisaasta?) vastustuksesta huolimatta, kun Clara oli 21. ikävuotensa kynnyksellä.

Clara sävelsi avioliittonsa ajan myös lauluja, mutta miehensä kuoleman jälkeen hän lopetti luovan toiminnan, kenties elättääkseen suuren perheensä esiintyvänä taitelijana, kenties omistautuakseen Robertin musiikin toimittamiselle ja tunnetuksi tekemiselle. Lisäksi häneltä puuttui Robertin kuoltua aviomiehen kannustus, joka oli saanut hänet pitämään yllä säveltämisaktiviteettia.

Yhteinen lauluopus

Robert ja Clara Schumann julkaisivat yhdessä laulukokoelman Zwölf Lieder aus F. Rückert's Liebesfrühling für Gesang und Pianoforte von Robert und Clara Schumann (Robert ja Clara Schumannin kaksitoista laulua F. Rückertin Lemmenkeväästä laululle ja pianolle, 1841). Se on opus 37 Robertilla ja opus 12 Claralla.

Kokoelmassa on kolme Claran laulua:

  • Er ist gekommen in Sturm und Regen op. 12:2 (Hän on tullut myrskyssä ja sateessa) on otsakkeensa mukaisesti intohimoinen, piano-osuuden suhteen kiivaasti liikkuva laulu, jonka melodia kaartuu hengästyneen deklamatorisesti.
  • Liebst du um Schönheit op. 12:4 (Jos rakastat rakkauden vuoksi) on romantiikan pienimuotoisen laulun eräs täysosuma niin melodian kuin pianistisen toteutuksenkin suhteen.
  • Warum willst du and're fragen op. 12:11 (Miksi haluat kysyä muilta) on esimerkki keskittyneestä laulusta, joka suppeudestaan huolimatta on täynnä intensiivistä tunneilmaisua. Runon kolmesta säkeistöstä kaksi ensimmäistä on sidottu yhteen ja ne on sävelitetty yhtäläisesti. Kolmas säkeistö eroaa alkupuolesta välisoitolla sekä laajenee toiston vuoksi ja sisältää myös uutta musiikkia. Alku- ja loppusoitot ovat variaatiosuhteessa. Kokonaisuudesta syntyy muunnettu säkeistömuoto AAA’. Tämä oli Claran lempilauluja ja esiintyi hänen konserttiohjelmissaan 1843—82 yli kymmenen kertaa.

Nämä laulut, niin kuin monet muutkin heidän sävellyksensä, kertovat taiteilijapariskunnan myös musiikillisten aktiviteettien yhteenkietoutumisesta.

Liebst du um Schönheit

Liebst du um SchönheitRückertin soman, mutta samalla balladisen lemmenrunon Liebst du um Schönheit sävellys on onnistunut täydellisesti. Sen nelinkertainen kysymys parisäkeiden muodossa tuo musiikkiin jännitystä, joka purkautuu neljännen musiikillisen jakson laajentuneessa huipentumassa muodossa AAAA’.Liebst du um Schönheit

Jos rakastat kauneuden tähden,
oi älä minua rakasta!
Rakasta aurinkoa,
sillä on kultainen tukka!
Jos rakastat nuoruuden tähden,
oi älä minua rakasta!
Rakasta kevättä,
joka on nuori joka vuosi!
Jos rakastat aarteiden vuoksi,
oi älä minua rakasta!
Rakasta merenneitoa,
sillä on monia kirkkaita helmiä!
Jos rakastat rakkauden tähden,
oi sitten minua rakasta!
Rakasta minua aina,
minä rakastan sinua ikuisesti!
Liebst du um Schönheit,
o nicht mich liebe!
Liebe die Sonne,
sie trägt ein goldnes Haar!
Liebst du um Jugend,
o nicht mich liebe!
Liebe den Frühling,
der jung ist jedes Jahr!
Liebst du um Schätze,
o nicht mich liebe!
Liebe die Meerfrau,
sie hat viel Perlen klar!
Liebst du um Liebe,
o ja — mich liebe!
Liebe mich immer,
dich lieb ich immerdar!
Suom. Veijo Murtomäki 

Melodia on muotoa a–a1–a–a2, joten se säilyttää elävyytensä toistosta huolimatta. Des-duuri-sävellaji kuuluu piano-osuuden täyteläisyytenä, etenkin kun Clara harrastaa paikoin molempien käsien rinnakkaisia kaksoisterssejä, joilla tavoitellaan kenties urkumaista tehoa. Musiikki on soinnullisesti verevää, ja loppusoiton melodis-harmoninen ilme on täysromanttisen haltioitunut.

Claran opusnumeroidut laulut

Clara sävelsi yhteensä 15 opusnumeroitua liediä. Loput hänen yhteisopuksen jälkeen säveltämänsä liedit löytyvät kahdesta kokoelmasta.

Sechs Lieder op. 13 (Kuusi laulua; Heine, Geibel, Rückert; 1840—43, julk. 1844). Kokoelman huippuja ovat Sie liebten sich beide (He rakastivat toisiaan, Heine), josta löytyy ennen julkaisematon, loppusoitoltaan hieman laajempi varhaisversio, hurmaavan innostunut Liebeszauber (Lemmentaika, Geibel) ja Robertille 33-vuotissyntymäpäivälahjaksi sävelletty Ich hab’ in deinem Auge (Minä olen nähnyt silmissäsi ikuisen rakkauden säteen, Rückert).

Sechs Lieder aus ”Jucunde” von Hermann Rollett op. 23 (Kuusi laulua Hermann Rollettin “Miellyttävistä”, 1853, julk. 1856). Kuuden lapsen äiti jatkoi seitsemän vuoden tauon jälkeen säveltämistä. Laulusarja ja kolme sointinopusta (op. 20–22) syntyivät muutamassa viikossa. Laulut ovat aiempia raikkaampia ja ilakoivampia, valoisan elämäntunteen synnyttämiä. Hyviä esimerkkejä tästä ovat An einem lichten Morgen (Eräänä valoisana aamuna laaksossa soi heleästi: herää sinä rakas kukka, olen auringonsäde!) pianon pulppuilevine arpeggioineen sekä päätöslaulu O Lust, o Lust (Oi mikä ilo on kaiuttaa vuorelta alas laaksoon laulu).

Opuksettomat laulut

Lorelei

Näytä lisätieto

1990-luvulla Breitkopf & Härtel julkaisi joukon Claran aiemmin julkaisemattomia lauluja, minkä lisäksi 1990-luvun lopulla löytyi aiemmin tuntemattomia lauluja. Näin Claran laulujen määrä on lisääntynyt peräti puolella, yhteensä 14 uudella laululla tai aiemmin tunnettujen laulujen varhaisversiolla. Lisääkin lauluja voi vielä ilmaantua.

Kenties varhaisin Claran laulu on Walzer (Valssi, J. Lyser, 1833), joka on teinitytön lystikäs sävellys ja ensimmäisiä julkaistuja sävellyksiä ensimmäisten pianoteosten ohella. Am Strande (Rannalla, BurnsGerhard, 1840) on ensimmäinen avioliitossa syntynyt laulu; siinä nainen odottaa tuskaisena rakastettuaan.

Rauhallinen Die gute Nacht (Hyvää yötä, Rückert, 1841) jäi puolisoiden yhteisopuksen 12 ulkopuolelle. Claran pienoisdraama Lorelei (1843) puolustaa paikkaansa Heinen tunnetun runon sävellyksenä. Sen triolisäestys tuo mieleen Schubertin Erlkönig-balladin. Das Veilchen (Orvokki, Goethe, 1853) haastaa Mozartin tunnetun laulun.

Louise Adolpha Le Beau

Naissäveltäjän vaikeuksia

Näytä lisätieto

Rastattissa, läntisessä Saksassa syntynyt upseerintytär Louise Adolpha Le Beau (1850—1927) opiskeli ensin viulua, pianoa, laulua ja musiikinteoriaa. Hän jatkoi Bülowin suosituksesta opintojaan Münchenissä muun muassa Joseph Rheinbergerin ja Franz Lachnerin johdolla (1874—). Rheinberger otti Le Beaun oppilaakseen vasta, kun kävi ilmi, että tämän viulusonaatti op. 10 osoittautui “miehekkääksi, eikä lainkaan naisen säveltämältä kuulostavaksi”.

Le Beau toimi pianistina ja sai teoksiaankin esitetyksi, vaikka sai naisena taistella monia esteitä vastaan, kuten käy ilmi hänen elämäkerrastaan Lebenserinnerungen einer Komponistin (Naissäveltäjän muistelmat, 1910). Hän sai kuitenkin omistautua kutsumukselleen vapaina taloushuolista perheensä vaurauden ansiosta.

Teoksia

Le Beaun sävellyksiin kuuluu laulujen ja kamarimusiikin lisäksi sinfonia, pianokonsertto, kaksi oopperaa sekä kuoroteoksia, muun muassa oratorio Ruth op. 27 (1881—82), sekä orkesterimusiikkia. Hänen tuotantonsa on laaja, yli sata teosta, joista suurin osa julkaistiin hänen eläessään.

Le Beaun elämäntyössä on olennaista kaikkien lajien, myös laajamuotoisten teostyyppien kultivointi. Ja mikä oireellista: varhaisten pianoteosten ja laulujen, opusten 1–21 jälkeen hän keskittyi suurten kokoonpanojen valloittamiseen, vieläpä menestyksellä, sillä muun muassa Fantasia pianolle ja orkesterille op. 25 (n. 1882), pianokvartetto op. 28 (n. 1884), satuooppera Hadumoth op. 40 (1888—91) ja sinfoninen runo Hohenbaden op. 43 (1897) esitettiin monta kertaa menestyksekkäästi.

Sikäli Le Beau on nykyaikaisen naissäveltäjyyden pioneerihahmo, jonka ammatillinen osaaminen sekä tuotannon laajuus ja monipuolisuus tekevät hänestä myös käytännössä ajan miessäveltäjien kanssa tasaveroisen kanssasäveltäjän. Hän myös saavutti kollegoidensa, mm. Lisztin ja Brahmsin ja jopa kriitikko Eduard Hanslickin arvostuksen.

Le Beau sävelsi 56 laulua, joista osa on duettoja ja terstsettoja. Frühlingsnacht op. 18:5 (Kevätyö, M. Bernstein, n. 1880) ja Der Rose Bitte op. 39 (Ruusun pyyntö, R. Gernss, n. 1884) ovat hyviä näytteitä hänen sujuvasta ja luontevasta laulusävellystyylistään, jossa ollaan Mendelssohnin tuntumassa.

Alma Mahler-Werfel

Kohtalokas nainen

Alma Mahler-Werfel (1879—1964), os. Schindler, oli vuosisadan vaihteen ja alun, fin du sièclen, suuri femme fatale, joka "osasi naida aina oikein". Miehinä tai rakastajina hänellä oli sarja hänen aikansa kuuluisimpia kulttuuripersoonallisuuksia: maalari Oskar Kokoschka, säveltäjä Gustav Mahler, arkkitehti Walter Gropius (1915—) ja kirjalija Franz Werfel (1929—).

Alma oli wieniläisen maisemamaalari Emil Schindlerin tytär, joka sai sävellysoppinsa lähinnä Zemlinskyltä. Hän avioitui 1902 Gustav Mahlerin kanssa luovuttuaan säveltämisestä. Avioliitto oli vaihteleva, ja aviokriisi 1910 sai Gustavin julkaisemaan viisi Alman laulua, Fünf Lieder.

Omaperäisiä lauluja

Alma Mahler julkaisi vielä kaksi kokoelmaa lauluja: Fünf Gesänge (Viisi laulua, 1915) ja Vier Lieder (Neljä laulua, 1924). Alma Mahlerin lauluja tunnetaan yhteensä 16, sillä kaksi hänen nuoruudenaikaista lauluaan on säilynyt käsikirjoituksina. Laulut ovat melodisesti upean myöhäisromanttisia joidenkin erikoisten soinnutusratkaisujen kera, ja ne ovat emotionaalisesti rohkeita ja aistillisia.

Useimmat laulut vuoden 1915 kokoelmasta laajenevat mahtaviksi tai harmonisesti kokeileviksi evokaatioiksi, luontonäyiksi: Lobgesang (Ylistyslaulu, Dehmel), Hymne an die Nacht (Hymni yölle, Novalis), Hymne (Hymni, Novalis) ja Ekstase (Hurmio, Bierbaum).

Alma Mahlerin laulut kertovat vankasta sävellyksellisestä osaamisesta sekä omintakeisesta musiikillisesta keksinnästä, joka olisi voinut toisissa olosuhteissa kehittyä vaikka kuinka pitkälle ja tuottaa myös laajempia muotoja.

Laue Sommernacht

Varhainen laulu Laue Sommernacht (Leuto kesäyö, Falke, 1910) on pieni helmi:Alma Mahler: Laue Sommernacht

Leuto kesäyö,
taivaalla
ei ollut yhtään tähteä,
laajassa metsässä
etsimme toisiamme
syvällä hämärässä,
ja löysimme toisemme.
Laue Sommernacht,
am Himmel
Steht kein Stern,
im weiten Walde
Suchten wir uns
tief im Dunkel,
Und wir fanden uns.
Me löysimme toisemme
laajassa metsässä
yössä,
tähdettömässä,
hämmästellen syleilimme
toisiamme
hämärässä yössä.
Fanden uns
im weiten Walde
In der Nacht,
der sternenlosen,
Hielten staunend uns
im Arme
In der dunklen Nacht.
Eikö koko
elämämme ollut
vain hapuilua,
vain etsintää,
kunnes sen pimeyteen
rakkaus, lankesi valosi!
War nicht unser
ganzes Leben
Nur ein Tappen,
nur ein Suchen,
Da in seine Finsternisse
Liebe, fiel dein Licht.
Suom. Veijo Murtomäki 

Musiikki noudattaa myös jossain määrin kolmisäkeistöisyyttä, vaikkakin yhteisten alkujen jälkeen kukin säkeistö löytää oman, tekstin ohjaaman musiikillisen jatkonsa. Ensimmäistä säkeistöäLaue Sommernacht, 1. säkeistö edeltää basson kromaattiseen nousuun perustuva lyhyt alkusoitto. Säkeistö päättyy dominanttisoinnulle, jota väritetään pienellä noonilla ja jopa undesimillä sekä kromaattisella liukumisella.

Toinen säkeistöLaue Sommernacht, 2. säkeistö jatkuu ilman varsinaista välisoittoa. Se on melodisesti huomattavan muuntunut sekä sisältää nousevan kvarttiaiheen. Dominanttisoinnun alue on kasvanut viiden tahdin mittaiseksi, ja välisoiton sisälle ilmaantuu edellisen säkeistön viimeinen säe.

Viimeinen säkeistöLaue Sommernacht, 3. säkeistö toistaa aluksi toisen säkeistön melodisen alun, kunnes se huipentuu aiemmin käyttämättömille e2- ja fis2-sävelille. Loppusoitto on alkusoiton vahvistettu versio.

Laulumelodiassa esiintyy kaksi glissandoa / portamentoa, joista jälkimmäinen kuvaa kauniisti tekstiä fiel dein Licht (lankesi valosi) liukuessaan fis2-säveleltä gis1-sävelelle. Piano-osuuden kromaattinen sointujen yhdistäminen ei poista vahvaa A-duuri-keskisyyttä. Teos päättyy E-duuri-dominanttiseptimisoinnulle. ”Tristan-sointu” esiintyy laulussa keskeisissä tilanteissa.

Lähteet

Giroud, Françoise 1989 [1988]. Alma Mahler, nainen joka teki rakastamisesta taiteen, suom. Leena Rantanen. Helsinki: Otava. [orig. Alma Mahler ou l'art d'être aimée, Paris: Éditions Robert Laffont.]