FI | EN |
A A A
Tulosta artikkeli
Artikkelisarjat: Saksalainen lied
Myöhäiset liedin mestarisäveltäjät: Brahms ja Wolf
Murtomäki, Veijo

Johannes Brahms

Soitinsäveltäjä laulujen parissa

Ollakseen 1800-luvun jälkipuoliskon merkittävin saksalainen soitinsäveltäjä on huomionarvoista, että Johannes Brahmsin Johannes Brahms(1833—97) opuksista puolessa on mukana lauluääni. Brahms sävelsi 43 vuodessa (1853—96) ison laulutuotannon: 277 laulua tasaisesti läpi elämänsä. Niistä 190 on soololauluja, viisi laulua 1–2 äänelle, kaksi laulua on alttoviulu-obligaton kera, 20 on duettoja ja 60 kvartetteja.

Laulujen koruton yksinkertaisuus ja muotojen voittopuolinen standardimaisuus — suora tai muunnettu säkeistölaulu ja ABA-kehysmuoto — on merkittävä piirre säveltäjällä, joka kykenee komplisoituun sävelajatteluun.

Laulu- ja soitinteosten välillä on useita yhteyksiä. Regenlied ja Nachklang op. 59:3–4 (Sadelaulu; Jälkisointu; Groth, 1873) muodostavat lähtökohdan ensimmäisen viulusonaatin finaalille op. 78 (1879). Laulut Wie Melodien zieht es mir op. 105:1 (Kuin melodioita kulkisi, Groth, 1886) ja Komm bald op. 97:5 (Tule pian, Groth, 1885) ja ovat temaattisia lähtökohtia toisen viulusonaatin op. 100. (1886) avausosalle. Sekään ei liene vailla merkitystä, että toisen pianokonserton op. 81 (1881) Andante-osan avausteema palaa myöhemmin hienoisesti muutettuna lauluna tekstillä Immer leisen wird mein Schlummer op. 105:2 (Yhä heikommaksi käy uneni, Lingg, 1886).

Kansanlaulu ihanteena

Brahms kirjoitti Clara Schumannille (1860):

Laulu purjehtii nyt niin väärällä kurssilla, että oikeaa ihannetta ei voi painaa kyllin tarkoin mieleensä. Ja se ihanne on minulle kansanlaulu. (Höcker 1984.)

Brahmsin monien laulujen yksinkertaisuus heijastaa tätä ideaalia. Hän sovitti kansanlauluja useaan otteeseen: 15 Volks-Kinderlieder (15 kansanlaulua lapsille, 1857), joka oli tarkoitettu Schumannien lapsille, 28 deutsche Volkslieder (28 saksalaista kansanlaulua, 1858) ja 49 deutsche Volkslieder (1893—94). Lisäksi löytyy 44 postuumisti julkaistua, 3–4 naisäänelle kirjoitettua kansanlaulusovitusta (1859—62), joukossa mm. Schwesterlein (Sisar pieni), jonka melodinen avaus perustuu saman motiivin kolminkertaiselle, tihentyvälle esiintymiselle.

Brahms käytti myös kansanlaulujen sanoja säveltäessään omia laulujaan, kuten kokoelmassa 8 Lieder und Romanzen op. 14 (1858), jossa on mukana skotlantilainen balladi Murrays

Ermordung (Murrayn murha, Percy-Herder) ja ranskalainen ritarilaulu.

Monet Brahmsin muutkin liedit tulevat lähellä kansanlaulua: mm. äärimmäisen suosittu Wiegenlied op. 49:4 (Kehtolaulu, 1868) ja Vergebliches Ständchen op. 84:4 (Turha serenadi, 1882) kansanrunoihin.

Populaarisuutta löytyy myös sarjoista Liebeslieder-Walzer op. 52 (Lemmenlauluvalsseja, 1869) ja Neue Liebeslieder-Walzer op. 65 (Uusia lemmenlauluvalsseja, 1875) soolokvartetille. Vetävät Zigeunerlieder op. 103 (Mustalaislauluja; unkarista Hugo Conrat, 1887—88) tulevat samasta lähteestä kuin Unkarilaiset tanssit ja olivat alun perin 11 kvartettilaulua, joista Brahms sovitti kahdeksan numeroa sooloäänelle.

Tekstilähteitä

Näytä lisätieto

Kansanrunojen lisäksi Brahms käytti noin 45 runoilijan tekstejä: Goetheä, Heinea, Tieckiä, Mörikeä, Platenia ja Lilienchronia. Hänen suosikkirunoilijansa oli orientalisti G. F. Daumer, jolta on 19 soololaulun sekä Lemmenlauluvalssien tekstit. Toinen suosikki oli Klaus Groth 12 runollaan.

Brahmsia on kritisoitu kirjavien tekstien valinnoista, mutta syy oli esteettinen ei kirjallinen, sillä Brahms oli kirjallisesti erittäin sivistynyt persoona. Hän vain totesi, että “Goethen runot olivat niin täydellisiä itsessään, ettei mikään musiikki voinut parantaa niitä”. Eli Brahms kaipasi laulusäveltämisessä runon ohella tilaa musiikilleen.

Motiivisuus ja kontrapunktisuus lauluissa

Soitinkamarimusiikin idea, johon kuuluvat tiukka motiivitekniikka ja kehittelevän variaation periaate, pätee Brahmsilla myös liedissä. Motiivisuus oli tosin ristiriidassa yksinkertaisuuden idean (Goethe) kanssa, mutta samalla syntyi hedelmällinen konflikti oppineen ja kansanomaisen kesken.

Laulussa Liebe und Frühling op. 3:2 (Rakkaus ja kevät, Fallersleben, 1853/82) laulu ja piano aloittavat unisonossa, kunnes säkeessä wie sich weiße Winden schlingen luftig um den Rosen (kuinka valkeat tuulet lietoutuvat ilmavasti ruusujen ympärille) ne jatkavat kaanonissa.

Laulu Abschied op. 69:3 (Jäähyväiset, 1877) perustuu avauksen neljälle bassonuotille: es–f–as–g. Varhainen laulu Liebestreu op. 3:1 (Lemmenuskollinen, Reinick, 1853) vakuuttaa motiivisella tiheydellään ja samalla lyyrisellä ekspressiivisyydellään.

Liebestreu

Liebestreun käännös (Veijo Murtomäki):

Brahms: Liebestreu
‘Oi upota, oi upota
surusi, lapseni,
meren,
syvälle mereen!’
Vaikka kivi pysyy
meren pohjassa,
minun suruni
nousee aina pintaan.
"O versenk, o versenk
dein Leid, mein Kind,
In die See,
in die tiefe See!"
Ein Stein wohl bleibt
auf des Meeres Grund,
Mein Leid kommt stets
in die Höh.
‘Ja rakkaus,
jota povessasi kannat,
murra se, murra se,
lapseni!’
Vaikka kukka kuolee,
kun sen taittaa,
uskollinen rakkaus
ei niin nopsaan.
"Und die Lieb',
die du im Herzen trägst,
Brich sie ab, brich sie ab,
mein Kind!"
Ob die Blum' auch stirbt,
wenn man sie bricht,
Treue Lieb'
nicht so geschwind.
‘Ja uskollisuus, ja uskollisuus,
sehän oli vain sana,
joka meni
tuulen mukana.’
Oi äiti, vaikka kallion
halkaisee tuuli,
minun uskollisuuteni
kestää sen.
"Und die Treu', und die Treu',
's war nur ein Wort,
In den Wind
damit hinaus."
O Mutter, und splittert
der Fels auch im Wind,
Meine Treu',
die hält ihn aus.

Brahms on säveltänyt LiebestreunLiebestreu balladimaisen tekstin, äidin ja tyttären vuoropuhelun, muunnettuun säkeistömuotoon. Jokainen kolmesta säkeistöstä on edellistä nopeampi ja kiihkeämpi. Äidin osuudet ovat Brahmsin kuolemansävellajissa es-mollissa, ja tytön vastaus vie aina sen VI asteelle, kirkkaaseen Ces-duuriin. Viimeisellä kerralla tytön uskollisuus heijastuu voitokkaana pääsävellajin duurimuunnoksena, Es-duurina.

Pianon bassorekisterissä kuullaan alussa kolmisävelmotiivi d–es–ges, jota lauluääni jäljittelee (f–ges–b) ja joka esiintyy läpi laulun sitkeästi, lemmenuskollisuuden symbolina, aina äidin osuuksissa ja viimeisellä kerralla myös tytön melodiassa. Motiivi päättää harvennetussa muodossa laulun.

Laulujen piirteistöä

Brahmsin laulut ovat harmonisesti ja teksturaalisesti hyvinkin romanttisia, mutta harvoin impulsiivisen hehkuvia. Ne ovat pikemminkin Schubertin tapaan pidättyviä, kontrolloidusti intohimoisia, raskasmielisiä, sisäänpäin kääntyneitä, resignaatio- ja elegiahenkisiä, menetetyn rakkauden leimaamia. Melodia on korostuneen lyyrinen, ilman juurikaan resitatiiveja; dramaattisuutta lauluissa on vähän.

Piano-osuuksista tapaa hienoja tekstuureja intermezzojen tapaan: laajoja arpeggio-kuvioita, synkooppirytmejä sekä kaksi- ja kolmijakoisen rytmin päällekkäisyyttä, usein mielen ristiriidan, epäilyksen tai päättämättömyyden kuvaajana. Joskus laulujen piano-osuuden itsenäisyys on Schumannin tapaan sitä luokkaa, että kappaleen voisi esittää pianosoolona.

Jotkin laulut saattavat olla iloisia ja huumoripitoisia, kuten Vergebliches Ständchen op. 84:4 (Turha serenadi, 1882), tai valloittavan positiivisen elämäntunteen ilmentäjiä, kuten Meine Liebe ist grün op. 63:5 (Rakkauteni viheriöi, F. Schumann, 1873).

Magelone-romanssit

Brahms ei suosinut sarjoja Schumannin tapaan. Siitä esiintyy vain kaksi poikkeusta ja niitäkin yhdistä lähinnä tekstin aihepiiri: Magelone-romanssit ja Neljä vakavaa laulua.

Saksalaisten lemmenlaulujen parhaimmistoon kuuluvat Ludwig Tieckin ritariromaanin Kaunis Magelone ja Provencen kreivi Peterin rakkaustarina (1797) runoihin tehdyt 15 balladia tai Romanzen aus L. Tiecks Magelone op. 33 (Magelone-romanssit, 1865—69). Satukertomus muodostaa juonellisen kokonaisuuden, joten laulusarjan esityksissä on toisinaan käytetty kertojaa runojen lausujana.

Tarinassa provencelainen ritari Peter vaeltaa Napoliin, jossa hän rakastuu kuninkaantytär Mageloneen. Nuoret pakenevat, mutta korppi ryöstää Magelonelta kolme taikasormusta, joita etsiessään Peter joutuu maurien vangiksi ja lahjaksi sulttaanille. Peter pelastuu sulttaanin tyttären Suliman avulla, hän soutaa yksin merelle, josta kristittyjen laiva pelastaa hänet, joten Peter ja Magelone saavat toisensa takaisin.

Brahmsin laulut eivät kerro koko juonta, vaan ovat poimintoja isommasta kokonaisuudesta. Sen vuoksi jo 1875 muuan Brahmsin aikalainen halusi laatia laulujen täydennykseksi tarinalinkit, mutta Brahms kielsi moisen menettelyn. Myöhemmin on toimittu kuitenkin usein toisin.

Romanssit ovat Brahmsin lauluiksi poikkeuksellisen laajoja, jotkut lähes oopperamaisia kohtauksia. Muodoltaan vapaa balladimaisuus on niille tyypillistä, ja pianon osuus on paikoin varsin massiivinen verrattuna runojen herkkyyteen. Lajeiltaan opus on sekoitus kohtauksia, aarioita, kantaattimaisia rondeau-muotoja sekä liedejä.

Lauluista 12 on uskottu Peterille, avauslaulu on tuntemattoman harpunsoittajan laulu ja Magelonelle sekä Sulimalle on annettu kullekin yksi laulu.

Magelone-romanssit 1-15

Näytä lisätieto

  1. Keinen hat es noch gereut (Kukaan ei ole vielä katunut).
  2. Traun! Bogen und Pfeil sind gut für den Feind (Totisesti! jousi ja nuoli kelpaavat viholliselle).
  3. Sind es Schmerzen, sind es Freuden (Tuskako vai riemuko) on aaria.
  4. Liebe kam aus fernen Landen (Rakkaus tuli kaukomailta).
  5. So willst du des Armen dich gnädig erbarmen? (Tahdotko kurjaa armollisesti sääliä?) sisältää siirtymän duurista molliin.
  6. Wie soll ich die Freude, die Wonne denn tragen? (Miten voisin kantaa ilon, onnen kantaa?) on scena.
  7. War es dir, dem diese Lippen bebten (Sinulle nämä huulet värisivät).
  8. Wir müssen uns trennen (Meidän täytyy erota) sisältää jatkuvia rytmisiä vaihdoksia ilmaisukeinona.
  9. Ruhe, süßliebchen, im Schatten (Lepää armaani varjossa) on kehtolaulu ABACA-muodossa, Brahmsin kauneimpia melodisia keksintöjä; laulua esitetään myös erikseen. Laulu lipuu vähitellen pääsävellajiin.
  10. Verzweiflung (Epätoivo).
  11. Wie schnell verschwindet so Licht als Glanz (Miten nopsaan katoaa valo ja loiste).
  12. Muss es eine Trennung geben (Täytyyko eron tulla) on muunnettu säkeistömuoto.
  13. Sulima. Geliebter, wo zaudert dein irrendes Fuß (Sulima. Rakas, missä vitkastelee harhaileva askeleesi) on muunnettu säkeistölaulu.
  14. Wie froh und frisch mein Sinn sich erhebt (Miten iloisena ja reippaana mielenä mieleni nouseekaan).
  15. Treue Liebe dauert lange (Tosi rakkaus kestää pitkään).

Suosikkilauluja

Brahmsilla on kosolti lauluja, joista on tullut esittäjien ja yleisön rakastamia. Muualla mainittujen lisäksi näitä ovat mm.:

  • An eine Äolsharfe op. 19:5 (Aioliselle harpulle, Mörike, 1858)
  • Von ewiger Liebe Op. 43:1 (Ikuisesta rakkaudesta, vendiläinen, von Fallersleben, 1864)
  • Die Mainacht op. 43:2 (Toukokuun yö, Hölty, 1866)
  • An die Nachtigall op. 46:4 (Satakielelle, Hölty, 1868)
  • Botschaft op. 47:1 (Viesti, Daumer, 1868)
  • Dein blaues Auge op. 59:8 (Sinisilmäsi, Groth, 1873)
  • Minnelied op. 71:5 (Rakkauslaulu, Hölty, 1877)
  • Alte Liebe op. 72:1 (Vanha rakkaus, Candidus, 1876)
  • Sapphische Ode op. 94:4 (Sapfos-oodi, Schmidt, 1884)
  • Nachtigall op. 97:1 (Satakieli, Reinhold, 1885)
  • Wie Melodien zieht es mir op. 105:1 (Kuin melodioita kulkisi, Groth, 1886)
  • Ständchen op. 106:1 (Serenadi, Kugler, n. 1888)

Vakavia lauluja

Brahmsin vaikuttavimpia lauluja ovat vakavat, yksinäisyyttä tai kuolemaa kuvaavat laulut:

  • In Waldeseinsamkeit op. 85:6 (Metsän yksinäisyydessä, Lemcke, 1878)
  • Feldeinsamkeit op. 86:2 (Niityn yksinäisyys, Allmers, 1882)
  • Der Tod, das ist die kühle Nacht op. 96:1 (Kuolema, kuin yön viileys, Heine, 1885)
  • Immer leiser wird mein Schlummer op. 105:2 (Yhä heikommaksi käy uneni, Lingg, 1886)

Zwei Gesänge op. 91 (Kaksi laulua), joissa on alttoviuluobligato, ovat ihastuttavan rauhoittavaa kuultavaa: Gestillte Sehnsucht (Tyyntynyt kaipuu, Rückert, 1884) ja Geistliches Wiegenlied (Hengellinen kehtolaulu, Vega-Geibel, 1864).

Brahmsin viimeisten vuosien suursaavutuksia on laulusarja Vier ernste Gesänge op. 121 (Neljä vakavaa laulua; Raamattu, osin apokryfikirjat, 1896), joka on hymni kuolemalle. Brahms sävelsi ne Clara Schumannin poismenoa ja omaa kuolemaansa odottaessa. Sarjan kolmas laulu O Tod, wie bitter bist du (Oi kuolema, kuinka katkera sä oot) on yhtä aika kitkerä purkaus ja ystävä-kuoleman tulotoivotus.

Hugo Wolf

Laulusäveltäjä ennen muuta

Hugo Wolf (1860—1903) sävelsi oopperan Corregidor (1895) sekä pari kamarimusiikkiteosta, mutta pääosan hänen tuotannostaan muodostavat noin 250 laulua. Tänä päivänä Wolfia pidetään saksalaisen liedin täydellistäjänä, mutta aina ei ole ollut niin. Wolf tunsi alemmuutta ollessaan vain “laulusäveltäjä” ja hän purskautti useita vuodatuksi asian johdosta.

Wolfin kirje Oskar Grohelle (12.10.1891) on paljon puhuva sikäli:

Lauluni todellakin puistattavat minua. Imarteleva tunnustaminen minut ‘laulusäveltäjäksi’ masentaa minua mielen perukoihin saakka. Mitä muutakaan se voi tarkoittaa kuin moitetta, koska jatkan vain laulujen säveltämistä ja hallitsen vain miniatyyrilajin enkä sitäkään täydellisesti, sillä laulut ovat vain dramaattisten teosten ennakointeja. Jumala minua auttakoon! (Sams 1992, s. 37)

Wolf tunnusti, että hän kuvitteli jokaiselle laululle oman näyttämöllepanonsa (mise-en-scène). Monet laulut ovatkin laulullisia tableaux vivants (eläviä kuvia), joten laulusarjojen ainakin lievästi dramatisoitu, puolinäyttämöllinen esitys on mahdollinen.

Wagneriaanisia pianolauluja

Wolf jatkaa saksalaista lied-traditiota Wagner-lisin rikastettuna: musiikki sisältää nopeita modulaatioita, kromaattista äänenkuljetusta, terssisuhteisuutta, kahden tonaalisen keskuksen käyttämistä ja orkestraalista pianon käsittelyä. Esikuvina toimivat Wagnerin Wesendonck-laulut. Lauluääni on deklamatorinen arioso-melodialinja, joka on uskollisesti vokaalinen luonteeltaan, harvoin varsinaisesti melodinen.

Pianoteksti ei sinfonisessa orkestraalisuudessaankaan peitä laululinjaa. Piano karakterisoi värisävyjen, sävelmaalailujen sekä esi-, väli- ja loppusoittojen avulla tekstiä. Wolfin käsissä laulusta tuli lähes sävelruno pianolle laulukommentaarin kera.

Runouden ja musiikin saumaton liitto

Wolfin taiteen populaariuden esteenä on laulujen äärimmäisen tiivis liittyminen runouteen: laulut vaativat sanojen yksityiskohtaista ymmärtämistä. Laulut ovat niin yhtä tekstin kanssa ja teksti siinä määrin etualalla, että Wolfin liedejä on kutsuttu usein ”deklamaatiolauluiksi”.

Wolfilla oli äärimmäisen kehittynyt kirjallinen maku, hän oli ”lukutoukka” ja hän asetti runoilijan säveltäjän yläpuolelle, sillä tekstin runollinen idea, tekstiin uppoutuminen oli hänelle tärkeintä. Wolf nimitti esimerkiksi Goethe-laulunsa otsakkella Gedichte von Goethe für eine Singstimme und Klavier (Goethen runoja lauluäänelle ja pianolle) ja useimmat kokoelmaotsakkeet alkavat sanalla Gedichte.

Wolf oli melko konservatiivi runoilijamieltymyksissään ja hän suosi vanhemman polven tekstejä: anonyymia, saksaksi käännettyä kansanrunoutta, Goetheä ja 1800-luvun alkupuolen runoilijoita. Etenkin Möriken biedermeier-runous monine teemoineen puhutteli häntä: rakkaus-, luonto- ja roolirunot (Rollenlieder), uskonnolliset aiheet, komiikka, erotiikka, yliluonnolliset hahmot jne.

Laulujen karaktereja

Wolfin laulujen karakterialue on laaja: ne sisältävät lyyrisen herkkiä lauluja, dramaattisia quasi-wagnermaisia hahmotelmia, todellista huumoria ja satiirisia liedejä. Wolf halusi jatkaa Schubertin ja etenkin rakastamansa Loewen balladien jäljissä.

Wolf oli kaidan tien kulkija, joka tavoitteli musiikissaan loppuun saakka vietyä rehellisyyttä ja porvarillisten arvojen läpivalaisua: "Taiteen ensimmäinen periaate on minulle säälimätön, kova, ankara totuus, totuus kauhuun saakka", hän sanoi. Tällöin myös koominen laulu saattoi "kulkea kirotun iloisena".

Varhaiset laulut

Näytä lisätieto

Wolfin nuoruudenajan laulut ilmestyivät neljänä kirjana 1936 nimellä Nachgelassene Werke (Jälkeen jääneitä teoksia). Näissä runoilijoita olivat mm. Heine, Hebbel, Matthisson, Körner, Lenau ja Sturm, ja Wolf sävelsi Schumannin-vaikutteisesti.

Wolf ei ollut varhaiskypsä liedsäveltäjä, vaan oman tyylin löytyminen kesti häneltä viitisentoista vuotta, kunnes 1888 laulusuoni puhkesi mestaruuteen. Noin sadasta ennen vuotta 1888 sävelletystä laulusta Wolf kelpuutti myöhemmin parikymmentä julkaistaviksi.

Wolfin laulukokoelmat

Päähänpinttymä laajojen muotojen arvostuksesta sai osaltaan Wolfin järjestämään laulunsa dramaattisiksi, peräkkäisyyttä tavoittaviksi kokonaisuuksiksi. Hanslickin mielestä “Wolf ei sävellä lauluja vaan kokonaisia runoilijoita”. Kokoelmien sisällä Wolf muodostaa lauluista pareja ja isompia ryhmiä.

Wolfin kypsä laulutuotanto, yli 200 laulua, syntyi käsittömättömän lyhyessä ajassa, oikeastaan kolmessa vuodessa (1888—91) ja se käsittää kymmenen kokoelmaa:

  • 53 Mörike-laulua, Gedichte von Eduard Mörike (1888)
  • 20 Eichendorff-laulua, Gedichte von Joseph v. Eichendorff (1880—88)
  • 51 Goethe-laulua, Gedichte von J. W. v. Goethe (1888—89)
  • 6 Keller-laulua, Alte Weisen: sechs Gedichte von Keller (1890)
  • 44 laulua kokoelmassa Spanisches Liederbuch (Espanjalainen laulukirja, 1891)
  • 46 laulua kokoelmassa Italianisches Liederbuch (Italialainen laulukirja, 1890—91/96)
  • 3 Reinick-laulua, Drei Gedichte von Robert Reinick (1888—89/96)
  • 3 Ibsen-laulua, Drei Gesänge aus Ibsens das Fest auf Solhaug (1891/96)
  • 4 laulua, Vier Gedichte nach Heine, Shakespeare und Lord Byron (1888—89/96)
  • 3 Michelangelo-laulua (1897)

Mörike-laulut

Näytä lisätieto

Mörike oli Wolfin lempirunoilija, jolla oli klassisen pinnan alla joskus suorastaan demonisia syvällisyyksiä. Tällä oli mieltymys fantastiseen ja yliluonnolliseen, komiikkaan, eroottiseen ja jumalalliseen rakkauteen, esine- tai asiarunoihin (Dinggedichte) sekä kansanomaisuuteen: runoissa esiintyy metsästäjiä, kylänuorukaisia ja -tyttöjä, rumpalipoika, vanha nainen jne.

Wolfin Mörike-kokoelma alkaa toivolla, laululla Der Genesene an die Hoffnung (Toipuva toivolle) ja päättyy jäähyväisillä (Abschied). Niiden välissä on lauluja, joissa on uskonnollinen sisältö (laulut 20–28), rakkauslauluja (laulut 30–36), lauluja mielikuvitusmaailmasta ja yliluonnollisista olennoista (laulut 44–47) sekä päätösryhmänä koomisia lauluja (laulut 48–53).

Möriken teksteihin tehdyistä lauluista tunnetuimpia ovat Das verlassene Mägdlein (Hyljätty tyttönen, nro 7), Nimmersatte Liebe (Kyltymätön rakkaus, nro 9), Verborgenheit (Piilopaikka, nro 12), Im Frühling (Keväässä, nro 13), Auf ein altes Bild (Vanhalle kuvalle, nro 23) ja Schlafendes Jesuskind (Nukkuva Jeesus-lapsi, nro 25). Der Feuerreiter (Tuliratsastaja, nro 44) on balladi, joka jatkaa Loewen perintöä ja yhdistää siihen Wagnerin johtoaihetekniikan.

Kokoelmassa on monia rehevän humoristisia lauluja: Der Tambour (Tamburiini, nro 5), Elfenlied (Keijukaislaulu, nro 16), Storchenbotschaft (Haikaraviesti, nro 48) ja Abschied (Jäähyväiset, nro 53).

Verborgenheit

VerborgenheitRunoilija Möriken oblomovilaista persoonaa hyvin kuvaava runo Piilopaikka Mörike-kokoelmasta on samalla Wolfin rakastetuimpia lauluja. Seuraavassa runon käännös (Veijo Murtomäki):Verborgenheit

Anna, oi maailma, anna minun olla!
älä houkuttele lemmenlahjoilla,
antakaa tämän sydämen pitää yksin
auvonsa, piinansa!
Laß, o Welt, o laß mich sein!
Locket nicht mit Liebesgaben,
Laßt dies Herz alleine haben
Seine Wonne, seine Pein!
Mitä minä suren en tiedä,
se on tuntematonta tuskaa;
alati kyynelten läpi näen
auringon rakkaan valon.
Was ich traure weiß ich nicht,
Es ist unbekanntes Wehe;
Immerdar durch Tränen sehe
Ich der Sonne liebes Licht.
Usein olen tuskin tajuissani
ja kirkas ilo työntyy
läpi vaikeuden, joka painaa
niin autuaasti rintaani.
Oft bin ich mir kaum bewußt,
Und die helle Freude zücket
Durch die Schwere, so mich drücket
Wonniglich in meiner Brust.
Anna, oi maailma, anna minun olla!
älä houkuttele lemmenlahjoilla,
antakaa tämän sydämen pitää yksin
auvonsa, piinansa!
Laß, o Welt, o laß mich sein!
Locket nicht mit Liebesgaben,
Laßt dies Herz alleine haben
Seine Wonne, seine Pein!

ABA’-muotoisen laulun — kertaus on lyhennetty — avausjakso käynnistyy lyhyellä alkusoitolla, jossa sivusävelkromatiikka (g–fis/ges–g ja b–a–b) tuottaa sekä molliefektin että vähennetyn nelisoinnun vaikutelman. Tiiviissä muodossa kyse on ilon ja tuskan vuorottelun musiikillisesta kuvasta. Lauluäänen kromaattisesti laskeva ensisäe (b–a–as) vaikuttaa riutumukselliselta.

Harmonisesti avausjaksolle tyypillistä on myös johtosävelkromatiikan esiintyminen: tahdissa 6, jakson puolivälissä, dominanttisointu etenee ylennetyn kvintin ja ylennetyn pienen septimin kautta puolisävelaskelisesti toonikasointuun. Avausjakson käännekohdassa (t. 9) lomasävelkromatiikka (as–a–b melodiassa, c–ces–b bassossa) tuottaa ylinousevan sekstisoinnun.

Keskijakso perustuu piano-osuudessa sointutoistoon, joka helisee somasti korkeassa rekisterissä sanoilla “auringon rakas valo”. Kappaleen huipennuksessa (t. 26–27) murtautuu korkein sävel, g1, esiin voitokkaana sanoilla “autuaasti rintaani” Es-duurikvarttisekstisoinnulla, jota seuraa romanttisen tyydyttämättömän kaipauksen symboli, Tristan-sointu.

Eichendorff- ja Keller-laulut

Näytä lisätieto

Eichendorff-kokonaisuus sisältää ryhmän yölauluja sekä roolilauluja; jälkimmäisten joukossa on mm. iloitteleva Der Musikant (Soittoniekka, nro 2). Eichendorff-laulut ovat kaikkinensa hieman keveämpiä, samalla viehättäviä, kuin muiden kokoelmien laulut. Muita suursuosikkeja ovat laulut Verschwiegene Liebe (Vaiennettu rakkaus, nro 3), Das Ständchen (Serenadi, nro 4) ja Die Zigeunerin (Mustalaisnainen, nro 7).

Wolfin kuusi laulua Gottfried Kellerin (1819—90) runoihin ovat ainoa kerta, kun Wolf käytti aikalaisrunoilijan, vieläpä hyvän sellaisen tekstejä. Kyse on roolilauluista: mm. Du milchjunger Knabe (Sinä maidonvalkea poika) ja Das Köhlerweib ist trunken (Hiilenpolttajan vaimo on humalassa).

Goethe-lauluja

Goethe-laulut ovat kenties Wolfin haastavimpia ja osin myös laajimpia lauluja. Ne alkavat kymmenellä Wilhelm Meister -romaanin laululla, jotka ovat harmonisesti komplekseinta Wolfia ja uhmaavat Schubertin ja Schumannin vastaavia sävelityksiä.

Harfenspieler I—III (Harpunsoittaja I—III) muodostavat yhden alakokonaisuuden, neljä Mignon-laulua hienon minisarjan, jonka osat ovat:

Mignon: Kennst du das Land (Mignon Tunnetko maan) on samalla sekä hienoimpia saksalaisia runoja että suurenmoisimpia lied-sävelityksiä ylipäätään. Kolmisäkeistöinen teksti on tuottanut hyvin vapaan säkeistölaulun, jossa säkeistöjen aloitukset ovat muunnettuja, kun taas kertosäkeenomaiset säkeet Kennst du es wohl? Dahin! dahin (Tunnet kai sen? Sinne, sinne) palauttavat aina saman intohimoisen musiikin rauhallisempien aloitusten jälkeen.

Mignon I: Heiss mich nicht reden (Älä pyydä minua puhumaan).

Mignon II: Nur wer die Sehnsucht kennt (Vain se ken kaihon tuntee) on kenties tekstinä tunnetuin, sillä sen ovat säveltäneet hienosti myös Schubert ja Tšaikovski. Wolfilla psykologinen taso on syvä. Alaspäin, usein kromaattisesti laskevat fraasit, huokauksen, kärsimyksen ja valituksen musiikilliset vastineet, kuvannevat “kaihoa”.

Mignon III: So lasst mich scheinen (Antakaa minun näyttää).

Mukana on balladeja, joista onnistunut on Der Rattenfänger (Rotanpyydystäjä, nro 11). Hienoa kuvallisuutta on hiljentyvässä Blumengruss-laulussa (Kukkatervehdys, nro 24). Rokokoo-runoja ovat Der Schäfer (Paimen, nro 22) ja Die Spröde (Kaino, nro 26). Antikisoiva Anakreons Grab (Anakreonin hauta, nro 29) on eräs kokoelman helmi, runoilijan epigrammimainen tervehdys kaukaiselle esikuvalle yli 2000 vuoden päähän.

Kokoelma loppuu 15:een West-Östlicher Divan -lauluun kirjoista Schenkenbuch (Kapakkakirja, nro 34–38) ja Buch Suleika (Suleika-kirja, nro 39–48), jossa Hatem- ja Suleika-laulut vuorottelevat.

Laulut päättyvät kolmen monumentaalisen runon balladisävelityksiin: Prometheus, Ganymed ja Grenzen der Menschheit (Ihmiskunnan / Ihmisyyden rajat). Niissä Wolfin laulut vertautuvat Schubertin versioihin mutta niin, että molemmat toteuttavat runot omista lähtökohdistaan käsin.

Espanjalainen laulukirja

Espanjalaisen laulukirjankymmenen ensimmäistä laulua ovat hengellisiä lauluja (Geistliche Lieder) ja ne muodostavat miltei passiosyklin rukouksista Neitsyelle Beetlehemin tapahtumiin ja Golgatalle.

Tunnelmat ulottuvat intohimoisesta palvonnasta, Nun bin ich dein (Nyt olen sinun, nro 1), neitseyden ihmeen mietiskelyn, Die du Gott gebarst (Sinä joka kannoit Jumalaa, nro 2) kautta kärsimykseen, Wunden trägst du, mein Geliebter (Haavoja kannat, rakkaani, nro 10).

Laulukirja päättyy 34 maalliseen lauluun (Weltliche Lieder), joilla on vahvasti eroottinen luonne. Wolf vihjaa espanjalaisuuteen mm. rytmisen värityksen ja kitara-assosiaatioiden keinoin. Wolf pitikin espanjalaislauluja esiharjoituksena oopperaa varten.

Laulujen tunnelmien kirjo on melkoinen ja ulottuu hellästä, In dem Schatten meiner Locken (Kiharoideni varjossa, nro 2), pilkallisen, Treibe nur mit Lieben Spott (Pilkkaa vain rakkautta, nro 4), ja nenäkkään, Mögen alle bösen Zungen (Puhukoot pahat kielet, nro 13) kautta vakaviin sävyihin, Komm, o Tod (Tule, oi kuolema, nro 24) sekä Bedeckt mich mit Blumen (Peittäkää minut kukin, nro 26) ja intohimoisiin purkauksiin, Da nur Leid und Leidenschaft (Koska vain suru ja intohimo, nro 32).

Italialainen laulukirja

Italialainen laulukirja on sävelletty Paul Heysen vanhoista italialaisista kansanrunoista muokkaampiin runoihin. Kyse ei ole niinkään taiteellisesti eheästä kokonaisuudesta kuin elämää ja rakkautta monipuolisesti kuvaavasta laulukokoelmasta.

Tekstien ja myös Wolfin laulujen skaala ulottuu kansan- ja jopa rahvaanomaisista ralleista keskiajan kirkollisen runouden mukailuun ja ritarirakkaus-tematiikan romanttiseen hyödyntämiseen.

Laulukirjan voi tulkita tekstillis-musiikilliseksi pienoisnäytelmäksi, vaikka Wolf ei liene tarkoittanut laulujen järjestystä velvoittavaksi. Niissä käsitellään ihanteellisen rakkauden ohella rakastamisen vaikeuksia, myös kyllästymistä ja arkirealismia, jossa hauskat ja pilkkaavat sävyt nousevat etusijalle.

Wolfin tekemän laulujen "roolijaon" mukaisesti mies vastaa enemmän rakkauden herkkien ja intohimoisten tunteiden ilmaisemisesta. Yksi ironinen laulukin löytyy niiden joukosta: Geselle, woll'n wir uns in Kutten hüllen (Toveri, emmekö kääriytyisi munkinkaapuun).

Naisen Wolf panee puolestaan moittimaan, pilkkaamaan ja vähättelemään rakastajan asemaa, köyhyyttä ja kurjaa kohtaloa naista turhaan palvovana koirana. Hirtehisyyttä löytyy kosolti lauluista, joissa naureskellaan miehen alamaisuutta, rakastajan ehtymätöntä ruokahalua, pienikokoisuutta, tämän päivällistarjoilun ja -esineistön niukkuutta ja epäkelpoisuutta. Päätöslaulussa Ich hab in Penna einen Liebsten wohnen (Minulla on rakas, joka asuu Pennassa) nainen ylvästelee rakastajiensa määrällä niin, että se on lopullinen isku miehen itsetunnolle.

Michelangelo-laulut

Näytä lisätieto

Walter Robert-Tornowin saksantamiin runoihin tehdyt Michelangelo-laulut valmistuivat 1897 juuri ennen Wolfin mielisairautta. Tarkoitus oli säveltää enemmänkin näitä, mutta sairauden puhkeaminen esti aikeen.

Nämä eivät ole helppoja lauluja, vaan samalla synkkiä ja arvokkaita pohdintoja: Wohl denk’ ich oft (Toki ajattelen usein), Alles endet, was entstehet (Kaikki päätyy, mikä syntyy), Fühlt meine Seele (Kokekoon sieluni).

Lähteet

Höcker, Karla 1984 [1983]. Johannes Brahms, suom. Seppo Heikinheimo. Savonlinna: Hellasedition.

Sams, Eric 1992 [1961], The Songs of Hugo Wolf, London: Faber and Faber.