FI | EN |
A A A
Tulosta artikkeli
Artikkelisarjat: Saksalainen lied
Saksalaisen liedin varhaisvaiheet ja lied-runous
Murtomäki, Veijo

Esiromanttinen lied: Sturm und Drang

Varhaisvaihe: kenraalibassolaulusta klaveerilauluun

Liedin (Lied = saksalainen laulu) historiallisen taustana on 1700-luvun saksalainen laulukirjallisuus. Se oli barokin aikana ja vielä 1700-luvun puoliväliin saakka continuo- tai kenraalibassolaulua, edustajinaan mm. J. S. Bach ja Telemann. Painetuissa lauluissa oli kaksi viivastoa: laulu- ja kenraalibasso-viivastot.

Sen tilalle, alkuvaiheessa pikemminkin ohelle, tuli noin 1750 piano- tai klaveerilaulu, jossa oli kolme viivastoa eli laulu- ja piano-osuudet oli kirjoitettu erikseen. Klaveerisäestyksellisessä soololaulussa pyrittiin jo tuolloin yksinkertaiseen ja luonnolliseen ilmaisuun.

Berliinin ensimmäinen laulukoulu

Saksalainen laulukulttuuri sai uuden impulssin 1700-luvun jälkipuoliskolla laulukouluista, joista keskeisimpiä olivat kaksi Berliinin laulukoulua, Berliner Liederschule. Laulun kehitys liittyi myös nousevaan Singspiel-lajiin (laulunäytelmä), joita kirjoittivat useimmat tuon ajan saksalaissäveltäjät Telemannin jälkeen.

Berliinin ensimmäinen laulukoulu syntyi 1750-luvulla, kun Christian Gottfried Krause (1719—70) määritteli kirjassaan Von der musikalischen Poesie (Musiikillisesta runoudesta, 1752) laulun olemuksen “kansanomaiseksi” (volkstümlich). Hän julkaisi kokoelmat Oden mit Melodien (Oodeja melodioilla varustettuina, 1753 ja 1755) sekä Lieder der Deutschen (Saksalaisten lauluja, 1768). Laulujen säveltäjiä olivat mm. F. Benda, J. F. Agricola ja C. H. Graun.

Laulukulttuurin suoranaisesta räjähdyksestä kertoo se, että 1700-luvun loppuun mennessä oli ilmestynyt peräti 750 laulukokoelmaa, kun vuosisadan alkupuolen sato oli vain 40 kokoelmaa. C. P. E. Bachin Geistliche Oden und Lieder (Hengellisiä oodeja ja lauluja, 1758) sisälsi jo lauluja, joissa klaveeriosuus pyrki itsenäistymään. Kaikkiaan häneltä on peräisin lähes 200 laulua, joista osassa kuulee myös oopperan vaikutusta.

Christian Gottlob Neefe (1748—98), muun muassa Beethovenin opettaja, oli tämän aikakauden toinen tärkeä säveltäjä. Hän pyrki jo muokkaamaan säkeistöperiaatetta tekstin vaatimusten mukaisesti ja käytti lauluissaan suorastaan dramaattisia efektejä, etenkin kokoelmassaan Serenaten beim Klavier zu singen (Serenadeja laulettaviksi pianon ääressä, 1777).

Berliinin toinen laulukoulu

Saksalaissäveltäjät noin vuodesta 1770 eteenpäin kirjoittivat musiikillisesti kehittyneitä lauluja, joissa piano-osuus alkoi irrota yksinkertaisesta säestämisestä ja säkeistörakenne ylitettiin joko sitä muuntelemalla tai varustamalla jokainen säkeistö erilaisella musiikilla.

Johann Adam Hiller (1728—1804) otti huomioon eri ikäryhmät lauluopetuksessa ja julkaisi 1769 kokoelman Lieder für Kinder (Lauluja lapsille). Hiller perusti 1771 laulukoulun sekä miehille että naisille; oppilaisiin kuului mm. Corona Schröter. Hiller laati lauluoppaan Anweisung zum musikalisch-zierlichen Gesange (Johdatus musiikillisesti kauniiseen lauluun; 1774).

Johann Abraham Peter Schulz (1747—1800) julkaisi kokoelmat Gesänge am Klavier (Pianolauluja, 1779) ja Lieder im Volkston bey dem Klavier zu singen (Kansanomaisia lauluja pianon ääressä laulettaviksi; 1782, 1785, 1790). Hän esitti, että "melodiat pitää säveltää niin, että jokainen voi laulaa niitä ja että ne sopivat kansanomaiseen runouteen". Laulu Der Mond ist aufgegangen (Kuu on noussut) on tästä hyvä esimerkki. Schulz toimi myös Kööpenhaminassa ja sai aikaan Tanskan musiikkielämän nousun.

Johannes Friedrich Reichardt (1752—1814) sävelsi noin 1 500 laulua. Hän oli Goethe-säveltäjä, jonka koruttomat, tekstiltä pääosaa riistämättömät sävellykset miellyttivät runoilijoita. Hänen tärkeitä kokoelmiaan olivat Lieder der Liebe und der Einsamkeit zur Harfe und zum Klavier zu singen (Rakkauden ja yksinäisyyden lauluja laulettaviksi harpun ja pianon säestyksellä; 1798, 1804), Romantische Gesänge (Romanttisia lauluja, 1805) sekä Goethe's Lieder, Oden, Balladen und Romanzen mit Musik von J. F. Reichardt I–IV (1809—11), joiden joukossa on myös laajoja läpisävellettyjä numeroita. Laulu Heidenröslein (Niittyruusunen) ihastutti Brahmsia. Erlkönig-sävelitys (Keijujen kuningas) on samassa sävellajissa, g-mollissa, kuin Schubertin ja Loewen myöhemmät sävelitykset.

Carl Friedrich Zelter (1758—1832) oli Mendelssohnin opettaja. Hän sävelsi noin 200 laulua. Niissä hän kokeilee kansanomaisen idiomin lisäksi erilaisia syklisiä, varioituja säkeistöllisiä ja läpisävellettyjä rakenteita ja ennakoi sikäli Schubertia. Tunnettuja lauluja ovat mm. Erlkönig ja Wandrers Nachtlied (Vaeltajan yölaulu).

Svaabilainen laulukoulu

Johann Rudolf Zumsteeg (1760—1806), Schwäbischer Liederschulen voimahahmo, balladilajin perustaja ja varhainen edustaja, oli romanttisen tunnelmalaulun valmistaja, joka vaikutti suuresti Schubertiin. Hän sävelsi noin 300 liediä ja balladia. Zumsteeg julkaisi kokoelman Kleine Balladen und Lieder (Pieniä balladeja ja lauluja, 1800—05) sekä kokoelman, jossa on kuusi laajaa, liki puolituntista balladia (1790—98), joukossa suurin menestys, sankariballadi Lenore (1798).

Christian Friedrich Daniel Schubart (1739—91) oli tärkeä musiikkikirjoittaja ja -esteetikko. Hänen kirjansa Ideen zu einer Ästhetik der Tonkunst (Ajatuksia säveltaiteen erääksi estetiikaksi, 1784) on keskeistä luettavaa 1700-luvun lopun musiikkikulttuurin ja Sturm und Drang -liikkeen kannalta. Hän kirjoitti ja propagoi kansanomaisia lauluja.

Schubart esittää kirjassaan:

On tavattoman vaikeaa säveltää hyvä kansanlaulu. Tässä eivät kelpaa mitkään jäljittelyt. Käsityöläispoika, talonpoika ja tavallinen tyttö eivät pidä maukkaina eläimellisiä / käännettyjä lauluja (vertierte Gesänge), he haluavat kuulla luonnonääniä (Naturlaute). Tutkittakoon ihania kansanmelodioitamme; vasta sitten syntyy laulu, jonka kansamme ottaa vastaan.

Naisia laulusäveltäjinä

Romantiikan ajan kasvatuskulttuuri antoi naisillekin mahdollisuuden osallistua esittäjinä ja ainakin pienempien muotojen säveltäjinä lähes tasa-arvoisesti ajan musiikkielämään.

Anna Amalia, Sachsen-Weimarin herttuatar (1739—1807) oli huomattava taidemesenaatti, joka opiskeli pianonsoittoa Ernst Wilhelm Wolfin johdolla, järjesti hovissa hienoja konsertteja ja kutsui Herderin, Wielandin ja Goethen hoviinsa. Hän myös sävelsi. Hänen huomattavin aikaansaannoksensa oli laulunäytelmä Erwin und Elmire (1773).

Corona SchröterSchröter: Erlkönig (1751—1802) oli hovioboistin tytär, joka opiskeli Hillerin johdolla. Hän toimi hovilaulajana ja -näyttelijänä Weimarin hovissa (1776—), jossa hän tutustui Herderiin, Wielandiin, Goetheen ja Schilleriin. Corona sävelsi ensimmäisenä Erlkönigin sekä musiikin Goethen näytelmään Die Fischerin (Kalastajatar, 1782). Häneltä on olemassa kaksi kokoelmaa lauluja:Schröter: Erlkönig Fünf und zwanzig Lieder mit Musik gesetzt (25 sävelitettyä laulua, 1786) sekä Gesänge mit Begleitung des Fortepiano (Lauluja fortepianon säestyksellä, 1794).

Juliane Benda Reichardt (1752—83) oli Franz Bendan tytär ja ensimmäinen porvarillisen ajan naissäveltäjä, joka julkaisi säveltämiään lauluja (1775—80).

Luise Reichardt (1779—1825) oli J. F. Reichardtin ja J. B. Reichardtin tytär. Hän oli varhainen romantikko, joka sävelsi Novaliksen, Tieckin sekä Arnimin ja Brentanon tekstejä, muun muassa kokoelman Des Knaben Wunderhorn runoja (Pojan ihmetorvi). Hän kirjoitti yli 90 laulua ja kuorokappaletta, joissa on osuvaa melodiikkaa ja sanamaalailua.

Emilie Zumsteeg (1796—1857) oli balladisäveltäjän tytär, joka sai perusteellisen musiikkikoulutuksen ja oli Stuttgartin musiikkielämän kantavia hahmoja kuoroineen ja ns. sunnuntaimusiikkeineen. Hän sävelsi kamari- ja pianomusiikin lisäksi lauluja, mm. Sechs Lieder mit Begleitung des Pianoforte op. 4 (Kuusi laulua pianoforten säestyksellä, n. 1819), joissa yksinkertaisuus ja romanttinen ilmaisevuus yhdistyvät.

Wienin laulukoulu

Wiener Liederschulen kukoistus oli yhteydessä Wiener Nationalsingspiel -teatteriin (1778—). Laulukoulun laulut voi jakaa kolmeen ryhmään:

  1. tunneherkkä aarialaulu
  2. vakavan sisällyksekäs tunnelmalaulu
  3. arietta

C. W. Gluck loi vähän, mutta merkittäviä lauluja, jotka ovat klassisen ekonomisia. Kokoelma Klopstocks Oden und Lieder (1785—86) oli keskeinen wieniläisen laulun kehitykselle.

Joseph Haydn sävelsi 34 saksankielistä laulua: 12 Lieder für das Klavier (12 pianolaulua, 1781) sekä vielä 12 laulua lisää (1784); erillisiä saksalaislauluja on kymmenen, joukossa, muun muassa kansallishymni Gott erhalte den Kaiser (Jumala suojele keisaria, 1797). Lisäksi Haydn sävelsi 12 englanninkielistä laulua, canzonettea. Hän teki myös 270 skotlantilaista, 60 walesilaisista ja kolme irlantilaisista kansanlaulusovitusta.

W. A. Mozart sävelsi noin 40 laulua, joihin kuuluvat suosittu Veilchen (Orvokki, 1785) sekä mestarillinen ja esiromanttinen Abendempfindung (Iltatunnelma, 1787). Ne ulottuvat kansanomaisista säkeistölauluista dramaattisiin ja läpisävellettyihin aariamaisiin lauluihin. Joukossa on myös ranskan- ja italiankielisiä sävellyksiä.

Ludwig van Beethovenilla on 79 laulua: muun muassa Adelaide (1795) sekä liedin historian kannalta tärkeä laulusarja An die ferne Geliebte (Kaukaiselle rakastetulle, 1816). Häneltä on olemassa myös patrioottisia sotalauluja sekä lähes 200 kansanlaulusovitusta, joista pääosa on skotlantilais- ja irlantilaislaulujen sovituksia, mutta joukossa on myös espanjalaisia, puolalaisia ja venäläisiä lauluja.

Liedrunous

Liedrunouden lähtökohdat

Varsinaisen romanttisen laulun lähtökohtana on paitsi edeltävä kehitys myös kansanrunouteen kohdistunut romantisoiva harrastus. Ratkaisevassa asemassa olivat skotlantilaisen James Macphersonin (1736—96) julkaisemat balladimaiset Ossianin laulut (1760—), jotka tosin sittemmin osoitettiin väärennöksiksi, sekä Thomas Percyn (1729—1811) keräämä vanhojen englantlaisten ja skotlantilaisten balladien ja kansanlaulujen kokoelma Reliques of English Poetry (1765).

Osin englantilaisten esikuvien vaikutuksesta saksalaisen romantiikan tärkeimpiin kuuluva edelläkävijä Johann Gottfried Herder (1744—1803) otti käyttöön käsitteet Volksgeist (kansanhenki) ja Volkstum (kansanomaisuus) ja kokosi kansanlaulukokoelmat Volkslieder (1778) ja Stimmen der Völker in Liedern (Kansojen ääni lauluina, 1807). Herderin mukaan romanttisen liedin lähtökohtana oli kansanlaulu, jonka puhdas inhimillisyys ilmaisi "kansan sielua".

Goethe laulurunoilijana ja -teoreetikkona

Myös Goethe etsi innoitustaan samoista lähteistä: hän kirjoitti kosolti lyriikkaa ja oli etenkin balladeissaan skotlantilaisen runouden mukailija. Goethen runoudesta tuli käytetyintä runoutta lied-säveltäjille. Hän eteni siinä varhaisvaiheen Sturm und Drangista (Prometheus, Ganymed, 1774; Erlkönig, 1782) antiikin inspiroimaan klassisuuteen ja itämaiseen aihepiiriin. Runo Wandrers Nachtlied (Vaeltajan [toinen] yölaulu) ”Über allen Gipfeln ist Ruh” (Vuorten yllä rauha on sees, 1780) on sävelletty yli sata kertaa.

Klassista lyriikkaa syntyi Italian-matkan jälkeen kokoelmassa Erotica Romana / Römische Elegien (Roomalaisia elegioita, 1788—90). Myöhäistä lyriikkaa leimaa orientaalisuus, joka kukoistaa 12 kirjan kokoelmassa West-Östliches Divan (Länsi-itämainen divaani / kokoelma, 1819). Sen ytimessä on Buch Suleika (Suleika-kirja).

Lisäksi Goethe oli liedin ensimmäisiä "teoreetikkoja": Goethen mukaan "varsinaisen liedin" tuli olla yksinkertainen, ei-varioitu säkeistölaulu, jolloin ilmaisun muunteleminen säkeistö säkeistöltä oli pikemminkin esittäjän kuin säveltäjän tehtävä, sillä läpisävelletty laulu loukkasi hänen mielestään liedin lyyristä luonnetta.

Laulurunoilijoita

Achim von Arnim (1781—1831) ja Clemens Brentano (1778—1842) julkaisivat yhdessä kansanrunouskokoelman Des Knaben Wunderhorn (Pojan ihmetorvi, 1805—08). Se inspiroi muun muassa L. Reichardtia, F. Mendelssohnia, R. Schumannia, Brahmsia, G. Mahleria, R. Straussia ja Schönbergiä.

Joseph von Eichendorff (1778—1857) oli romanttisen kulkurihahmon osuva luonnehtija, luonnon ja ihmisen välisen suhteen sopuisa kuvaaja. Raikkaiden runojen ohella hänen hieno saavutuksensa on pienoisromaani Aus dem Leben eines Taugenichts (Tyhjäntoimittajan elämästä, 1826). Schumann antoi runoille (mm. Mondnacht [Kuutamoyö], Zwielicht [Hämy]) elämän; Liederkreis op. 39 perustuu Eichendorffin runoille.

Johann Ludwig Uhland (1787—1862) oli laulurunoilija, jota sävelsivät lähes kaikki Schubertista Straussiin. Mm. Heidenröslein oli hänen runonsa. Hän julkaisi kokoelman Alte hoch- und niederdeutsche Volkslieder (Vanhoja ylä- ja alasaksalaisia kansanlauluja, 1844—45).

Friedrich Rückertin (1788—1866) runoudessa on orientalismeja sekä kiihkeää intohimoisuutta. Kuuluisa on kokoelma Kindertotenlieder (Lasten kuoleman lauluja). Rückertiä sävelsivät muun muassa Schubert, Loewe, R. Schumann, Brahms ja G. Mahler.

Heinrich Heine (1797—1856) oli romantiikan keskeinen runoilija, jonka Lyrisches Intermezzo (Runollinen välisoitto; 1822—23) oli Schumannille tärkeä tekstilähde. Samoin tärkeä tekstilähde oli henki-, satu- ja ritariromantiikkaa maailman- ja lemmentuskan kanssa sekoittava Buch der Lieder (Laulujen kirja, 1827), jota monet sävelsivät. Loreley lienee Heinen tunnetuin runo. Muun muassa Schubertilta, Loeweltä, Fanny ja Felix Mendelssohnilta, R. Schumannilta, Robert Franzilta, Brahmsilta, Wolfilta, Lisztiltä, Wagnerilta ja R. Straussilta löytyy useita satoja Heine-sävellyksiä.

Gottfried Keller (1819—90) kirjoitti kevät-, syksy- ja yörunoutta.

Eduard Mörike (1804—75) oli Saksan suurimpia lyyrikoita. Hänen ensimmäinen kokoelmansa oli Gedichte (Runoja, 1838). Mörike oli etenkin Wolfin lempirunoilijoita.

Runouden ja musiikin poliittisuus

1700-luvun lopun ja 1800-luvun runous oli usein poliittisesti kantaa ottavaa ja vaarallista tekijälleen, sillä Ranskan vallankumouksen kannattaminen ja liberaalien ajatusten edistäminen merkitsi helposti vainoa ja vankeutta. Kun Napoleon oli voitettu 1812, koettiin Saksassa patrioottisten runojen suoranainen räjähdys. Ranskassa puolestaan Napoleonin jälkimaine sai tarunhohtoisen sädekehän. Schubert ikuisti laulussaan Die Forelle (Forelli, 1816—21) runoilijasäveltäjä Schubartin runon (1782), jonka tämä kirjoitti yhdeksän vuotta kestäneen vankeutensa aikana. J. F. Reichardt puolestaan menetti kapellimestarin paikkansa Berliinin hovissa puolustaessaan Ranskan vallakumousta.

Heine vietti elämänsä 25 viimeistä vuotta maanpaossa Saksasta Ranskassa, osin juutalaisuutensa vuoksi. Ranskan toisen keisarikunnan aikana (1851—70) puolestaan Victor Hugo (1802—85) asui 18 vuotta (1852—70) Guernseyn saarella maanpaossa sananvapauden kiristyttyä.

Itävalta-Unkarin keisari Frans I ei suvainnut mielipiteenvapautta, ja Wienin kongressin 1815 jälkeen Itävallan ulkoministeri, ruhtinas Metternich (1773—1859) käytti sensuuria ja kovia otteita vaarallisia ajatuksia levittävien lehtien, kirjojen sekä yliopiston opettajien ja opiskelijoiden ilmaisun tukahduttamiseksi.

Schubert ystävineen sai kärsiä tilanteesta. Schubertkin pidätettiin kerran 1820 runoilija Johann Sennin kanssa syytettynä poliisin halventamisesta. Schubert saattoi kuulua Ludlamshöhle-salaseuraan (Ludlam-luola, 1818—26), jonka jäseniä olivat mm. Salieri ja runoilija Franz Grillparzer, joka joutui paperiensa takavarikoinnin lisäksi kotiarestiin. Joka tapauksessa Schubert oli jäsen salaseurassa Unnsinns-Gesellschaft (Järjettömyysseura), jossa käytettiin peitenimiä ja jossa poliittinen turhautuneisuus purettiin runouteen.

Liedin keskeisiä piirteitä

1800-luvun vaihteessa syntyneen romanttisen liedin pääominaisuuksia ovat:

  1. pako arkipäivän realistisuudesta epätodelliseen, mystiseen, fantastiseen
  2. taiteellinen eläytyminen sadun, tarinoiden (balladi) ja kansanlaulun muinaismaailmaan
  3. koruttoman kansanomaisuuden jäljitteleminen sekä runoudessa että musiikissa
  4. uuden luonnontunteen kehittyminen
  5. taiteilija outsiderinä, ulkopuolisena, vaeltajana
  6. rakkaus eri muodoissaan; tekstien erotisoituminen 1800-luvun loppua kohden (Wolf, Strauss)

Liedin muotomaailma

Liediä muotoa määrittelee kaksi johtavaa periaatetta, joista voidaan tehdä erilaisia sekoituksia: säkeistöperiaate ja läpisävelletty rakenne. Tärkeimmät ratkaisut ovat seuraavanlaiset:

  1. yhden säkeistön muoto A
  2. säkeistömuoto AAA…
  3. munnettu säkeistömuoto AA’A’’…
  4. parimuoto AB
  5. kolmiosainen (aaria)muoto ABA
  6. rondomuoto ABACA
  7. refrain- eli kertosäerakenteet: esim. Ar–Br–Ar tai Ar–B–Ar–C–Ar jne.
  8. läpisävelletty muoto: ABCD… tai muut ryhmitykset
  9. laulusarja tai -sykli: voi olla joko löyhä kokoelma lauluja tai yhtenäiseksi kokonaisuudeksi sävelletty ja tarkoitettu syklinen muoto