FI | EN |
A A A
Tulosta artikkeli
Artikkelisarjat:
Pyhä Palestrina paistattelee pilven päällä
Murtomäki, Veijo

”Kirkkomusiikin pelastaja" — hengen mies vai rahastava opportunisti?

Kirkkomusiikin puhdistaja?

Vastauskonpuhdistuksen voimat tiivistivät rintamaansa musiikissakin rivakasti. Jo 1528 Pariisin synodi päätti, että soittoniekat on saatava ulos kirkosta ja sen lähettyviltä, kiihottavia tekstejä sisältävät maalliset laulut eivät kelpaa liturgisten urkuteosten ja moniäänisten laulusävellysten pohjamelodioiksi ja kirkkomusiikin tulee herättää uskovissa "hartautta ja katumusta".

Lopullisen iskun uhkasi antaa periodeittain työskennellyt Trenton kirkolliskokous (1545—63), jonka loppuvaiheessa puuhattiin huhujen mukaan jopa moniäänisyyden kieltämistä liturgiassa.

Tästä alkoi hurja legendan muodostus. Palestrina, tuolloin Rooman Santa Maria Maggiore -kirkon kapellin mestari, olisi saanut vihiä katalasta aikeesta. Tuolloin hänelle ilmestyy unessa yhdeksän kuollutta säveltäjää, jotka pyytävät häntä taistelemaan tradition puolesta. Transsissa enkelit kuiskaavat tälle musiikin, ja Palestrina kirjoittaa messun Missa Papae Marcelli (Paavi Marcelluksen messu), joka saa paavin ja kardinaalien päät kääntymään. Musiikki on näin pelastettu, eläköön sankari Palestrina!

Näin menee Pfitznerin Palestrina-oopperan juoni, stoori, jota oli kerrottu ja paranneltu jo 1600-luvun alusta lähtien. Melkein kaikki on tässä legendaa.

Vastauskonpuhdistus kirkkomusiikissa

Se on totta, että musiikille piti tehdä jotain, sillä arvokkuus ja vakavuus olivat loitontuneet kirkkomusiikista maallisten laulujen käytön ja laulajien taidokkaan improvisoinnin vuoksi. Mutta monet — ja onneksi useimmat — maalliset ruhtinaat ja kardinaalit ajattelivat, että taidokkaasti sävelletty ja esitetty musiikki loi hartautta ja sakraalisuutta paremmin kuin vain yksiääninen tai puoliamatöörimäinen jollotus.

On totta, että tauolla ennen viimeistä istuntoa etsittiin musiikkia, joka täyttäisi kirkolliskokouksen toiveet ja olisi synnillisyyttä ja sopimattomuutta välttävää. Jo 1562 oli päätetty, että messun lauluissa "sanojen piti olla kaikkien ymmärrettävissä" ja että "kirkkomusiikista, sekä laulamisesta että urkusoitosta, oli karkotettava kaikki, mikä oli hekumallista tai epäpuhdasta".

Palestrinalla oli tuhannen taalan paikka. Provinssista onnekkaasti pääkaupunkiin kotiutunut, mutta avioliittonsa vuoksi Pietarin kirkon Giulia-kappelista 1555 potkut saanut pyrkyrimuusikko veti esiin joko valmiin, Josquinin motettiin perustuvan messunsa nimeltä Missa Benedicta es tai sen pohjalta nopeasti kyhätyn osan messua, joka sai myöhemmin painetuksi tullessaan (1567) nimen Missa Papae Marcelli.

Teos tyydytti konsiilia — mutta vieläkin suuremman vaikutuksen isiin teki Jacobus de Kerlen teos Preces speciales, jota tervehdittiin "rakentavana ja ajanmukaisena" sekä esitettiin menestyksekkäästi Trentossa.

Maallisia sävelmiä kirkollisessa kuoressa

Palestrina ei hellittänyt. Jo 1563, ensimmäisen motettikirjansa esipuheessa hän väittää, ettei ole käyttänyt maallisia sävelmiä, jotka konsiili oli kieltänyt. Toisen messukirjansa (1567) esipuheessa hän puolestaan selittää säveltäneensä "uudella tavalla" koristaakseen "kaiken tietonsa, tarmonsa ja ahkeruutensa" avulla "messun pyhää uhria". Kummatkaan eivät pidä täysin paikkaansa — kuten eivät hänen myöhemmätkään itsekriittiset alamaisuuden ja nöyryyden vakuuttelunsa eri sävellysjulkaisujensa alussa.

Palestrina ei luopunut koskaan maallisten sävelmien käytöstä; etenkin ajan populaarisävelmä L'homme armé (Aseistettu mies) kummittelee hänen monissa teoksissaan Marcellus-messua myöten. Ja vaikka hän Marcellus-messunsa Gloria- ja Credo-osissa viljeleekin uutta, tekstiä selkeästi deklamoivaa, lähes homorytmistä (kaikki äänet samassa rytmissä) sekä homofonista (sointuihin pitäytyvää) tyyliä, muissa osissa hän käyttää perinteistä ranskalais-flaamilaista polyfoniaa, josta hän ei koskaan sanoutunut käytännössä irti.

Palestrinan uraputki aukeaa

Mutta Palestrinan vakuuttelut ja osittainenkin tyylinmuutos purivat. Jo 1565 paavi Pius IV intoili kuullessaan koetilaisuudessa Palestrinan ym. suosioon otettujen (Vicentino, Ruffo) uutuusteoksia: "Nämä ovat uuden korkean laulun harmonioita, joita kerran kuuli apostoli Johannes riemuitsevassa Jerusalemissa ja joiden kautta toinen Johannes (= Giovanni Pierluigi da P.) antaa meille käsityksen vaeltavassa Jerusalemissaan."

Pius IV antoi Palestrinalle kapellin säveltäjän arvon 1565. Vihdoin 1572 hän korkea-arvoisten tukijoidensa — kardinaali d'Esten, Borromeon ja Vitellin — avulla pääsi takaisin Cappella Giulian kapellimestariksi. Tavoitteena oli tietysti paavin Sikstiiniläiskapellin kapellin mestarin paikka, mutta monista rettelöistä ja juonitteluista huolimatta se jäi Palestrinalle haaveeksi, sillä klerkki- ja naimattomuussääntöjä ei käynyt ohittaminen.

Rohkea elämässä — sovinnainen säveltämisessä

Mielenkiintoista on, että Palestrina eittämättömästä maineestaan ja asemastaan huolimatta ei päässyt koskaan eroon tietystä varovaisen laskelmallisesta alamaisasenteestaan. Hän oli hillitön nöyristelijä, opportunisti ja konformisti. Mitä vain saadakseen enemmän palkkaa, turvatun aseman, kaikkien hyväksynnän.

Se on ymmärrettävää. Ennen Palestrinaa Italian musiikkielämä oli pääosin ranskalaisten ja flaamilaisten käsissä säveltämistä ja esittämistä myöten. Klerkkiys oli käytännössä sääntö.

Vuoden 1555 karkotus onnella saadusta virasta — Palestrinan kaupungin piispa, josta tuli paavi Julius III, veti kotipaikkakunnan pojan mukanaan Giuliaan — ja taloudellinen turvattomuus olivat hänelle pysyvä muistutus kuolevaisuudesta.

Palestrinasta tuli mies, joka oli kuolemaansa asti rohkeampi finanssi- ja vaimoasioissaan kuin musiikissaan. Hän uskalsi toistuvasti kiristää lisää palkkaa, keinotella vähitellen hankkimallaan kiinteistö- ja maaomaisuudella — sekä myös pelleillä paavin kustannuksella.

1580 Palestrina nimittäin otti yllättäen papillisia vihkimyksiä Sikstiiniläiskapellin vuoksi ja saadakseen beneficiumin, elinkoron S. Maria Maggioresta — mennäkseen 1581, kahdeksan kuukautta edellisen vaimon kuoleman jälkeen ja kolme kuukautta pappisvihkimyksestä uudelleen naimisiin. Tällä hän turvasi taloutensa, sillä uusi rouva oli rikkaan turkiskauppiaan leski, jonka siivellä hän kykeni sitten nopeaan tahtiin julkaisemaan ison osan tuotantoaan loppuvuosinaan.

Renessanssin pätkätyöläinen

Silti Palestrina kehtasi 1588 Lamentaatio-julkaisunsa esipuheessa valittaa kovaa kohtaloaan, kun hän "joutui työskentelemään kovasti turvatakseen läheisilleen säädynmukaiset elinolosuhteet". Tuloja hänellä kuitenkin oli Cappella Giulian johtajuudesta, paavin kuorolle säveltämisestä, turkisliikkeestä, omaisuuden ja maatilojen tuotosta, sävellysomistusten palkkioista jne.

Vakuuttaakseen kaiken keskellä hurskauttaan, hän neljännen motettikirjansa (Korkea Veisun teksteihin) esipuheessa (1584) "punastelee ja katuu ankarasti" kirjoittaneensa nuoruuden ymmärtämättömyydessään musiikkia maallisiin teksteihin, so. madrigaaleja.

Jo seuraavana vuonna hän antoi julkaista madrigaalejaan kokoelmassa, josta hän sai taloudellista hyötyä, ja julkaisi 1586 peräti uuden madrigaalikirjan. Katumus oli unohdettu ja itsekritiikki auttamatonta hurskastelua.

Säveltäjä esivallan palveluksessa

Suurmiehissäkin on omat vikansa. Mutta Palestrinalle, jota nimenomaan 1800-luvulla, romantiikan idealistisen ajattelun läpi, pidettiin kirkkomusiikin isänä, kävi vähän samoin kuin Sostakovitsille Stalinin Neuvostoliitossa.

Palestrinan myöhäinen musiikki on harvoin millään tavoin edistyksellistä, uudistavaa. Verrattuna hänen oman aikansa standardiin se on kesyä, tasapaksua, yllätyksetöntä. Hajutonta ja mautonta. Hän luopui kaikesta kokeilevuudesta, erityisestä ja kunnianhimoisesta persoonatyylistä — mutta saavutti musiikillaan universaaliuden, suurimman mahdollisen levikin ja ymmärrettävyyden.

Kaikki hänen tekonsa palautuvat rahaan. Sävellyksellinen rohkeuden puute oli samalla taidokasta taktikointia ja laskelmointia. Hän uhrasi itsensä ja yksilöllisyytensä musiikissa aseman saavuttamiseksi — ja otti menetyksensä takaisin yksityiselämässä. Kirkon auktorisoima yksinkertainen sävellystyyli tuotti helposti paljon musiikkia ja voittoa. Hän kultivoi tyylin, jossa kehitys ei ollut mahdollinen, muutti itsensä legendaksi.

Mestari väärin perustein

Palestrinaa on pidetty joskus vokaalipolyfonian kulminaationa, mitä hän ei missään tapauksessa ole. Hänen ansionsa ovat muualla: kaunissointuisuuden tavoittelijana, motiivisen ajattelun varhaisena edustajana, soinnullisuuden ja duuritonaliteetin esittelijänä, kaksoiskuorotekniikan roomalaisena kehittäjänä.

Luopuessaan ajan edistyksellisistä pyrinnöistä — dissonanssin vapaasta käytöstä, tekstin ilmaisusisältöjen välittämisestä — sekä polyfoniasta sanan varsinaisessa mielessä, hän loi yksinkertaisen, pyhän tyylin, jossa on ihmistä mahdollisimman vähän. Palestrinan musiikki on puhdistettua vettä, soimista intohimon tuolla puolen. Se takaa hänelle aseman renessanssin eräänä mestarina — mutta toisin perustein kuin useimmiten on luultu.

Palestrinan maine ja merkitys on enemmän (vääristyneen) reseptiohistorian, vastaanoton, kuin hänen tuotantonsa esteettisen sisällön oikeuttama. Niinpä nykyään, kun (kirkko)musiikissa tuijotetaan enemmän (oletettuun) pyhyyssisältöön kuin taideluonteeseen, Palestrinalle on olemassa taas tilaus.

Sitä vastaan ei kenelläkään voi olla mitään. Mutta metkoja nuo historian häränpyllyt. Voimmekohan tarkastella mitään taide- ja kulttuurihistoriaan kuuluvaa ilmiötä puhtaasti 1800-luvun hyvää tarkoittavien väärennösten jälkeen?

Palestrina-levytyksiä

  • Missa Papae Marcelli; Stabat mater ym. The Tallis Scholars. Gimell.
  • Missa Benedicta es ym. The Tallis Scholars. Gimell.
  • Missa Brevis; Missa Nasce la gioja mia. The Tallis Scholars. Gimell.
  • Missa Assumta est Maria; Missa sicut lilium. The Tallis Scholars. Gimell.
  • Missa Papae Marcelli; Missa Aeterna Christi munera. Oxford Camerata. Naxos.
  • Missa Hodie Christus natus est; Stabat mater ym. Oxford Camerata. Naxos.
  • Missa Hodie Christus natus est; motetteja. King's College Choir, Cambridge. EMI.
  • Missa Ave Maria; Missa Beata virgine. Westminster Cathedral Choir. Hyperion.
  • Missa Viri Galilaei ym. La Chapelle Royale, Ensemble Organum. Harmonia Mundi France.
  • Canticum canticorum; Petrarca-madrigaaleja. The Hilliard Ensemble. Virgin.

Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.