FI | EN |
A A A
Tulosta artikkeli
Artikkelisarjat:
Purcell, Britannian Orfeus, on maineensa ansainnut
Murtomäki, Veijo

"Englannilla ei ole koskaan ollut suurempaa neroa musiikissa." (Roger North)

"Jos Purcell olisi elänyt, hän olisi kirjoittanut parempaa musiikkia kuin minä." (Händel)

"Tajusin vasta kun ensi kerran tutustuin Purcellin musiikkiin, että tekstiä saattoi sävelittää niin nerokkaasti, niin värikkäästi." (Britten)

Maanmiestenkö ylisanoja vain? Ei suinkaan.

Henry Purcell (1659—95) oli Mozartin ja Schubertin tavoin uudemman musiikinhistorian suurimpiin kuuluva nero, joka hänkin kuoli liian nuorena. Myös Purcell ehti suoltaa uskomattoman määrän toinen toistaan parempaa musiikkia — leikitellen, kevyesti, kuolevaisuuden ja rajallisuuden lakeja uhmaten.

Musiikinhistoriassa juuri Purcell — Mozartin ja Schubertin ohella, Monteverdi ja Bach tulevat kintereillä —onnistui täydellisimmin kielen ja musiikin, syvän inhimillisen sisällön ja sen soivan luonnehdinnan yhdistämisessä. Kyvyssään sävelittää upeasti mitä joutavin teksti Purcell on "Britannian Orfeus", joka on totisesti laakerinsa ansainnut.

Tuottelias säveltäjä

Reippaasti yli 400 laulullaan, yli sadalla kirkkoteoksellaan, 24 oodillaan, 46 näyttämömusiikkiteoksellaan, viidellä "oopperallaan" sekä soitinmusiikillaan — yli 800 teoksellaan — Purcell oli säveltäjistä tuotteliaimpia. Eikä vain sitä: hänellä määrä muuttui laaduksi.

Purcellin laulumusiikki on rivoimmista kapakkarenkutuksista hartaiden tai loistokkaiden kirkkoteosten ja monarkiaa ylistävien oodien kautta mytologisiin oopperakohtauksiin eräs länsimaisen vokaalimusiikin ihmeitä, ehtymätön ihastuksen kohde ja barokkiretoriikan aarreaitta.

Diocletianuksen esipuheessa (1691) Purcell selvittää näkemyksiään: "Musiikki ja runous on aina tunnustettu sisaruksiksi, jotka kulkevat käsi kädessä toinen toistaan tukien; kuten runous on sanojen harmoniaa, musiikki on sävelten harmoniaa: ja kuten runous nousee proosan ja puheen yläpuolelle, samoin musiikki on runouden jalostaja. Molemmat voivat kunnostautua erilläänkin, mutta parhaimmillaan ne ovat liittyessään yhteen: näin ne ovat henkevyys ja kauneus samassa persoonassa."

Voiko asiaa enää paremmin muotoilla.

Kasvatus kuoropoikana

Mistä Purcell sitten onki taitonsa runouden ja musiikin parissa? Pääosan elämästään hän vietti nimittäin soitinmusiikkitehtävissä: hovin viulumusiikin säveltäjänä, Westminster Abbeyn ja hovikapellin urkurina, puhallinsoitinten huoltajana.

Musiikkisuvun vesana hän sai kuitenkin kasvatuksensa kuninkaallisen kapellin kuoropoikana. Tuolloin hän tutustui myös teatteriin, kun kuoropoikia käytettiin siellä muusikkoina ja näyttelijöinä. Virkanimikkeistään huolimatta Purcell kirjoitti koko ajan vokaalimusiikkia: ensin lauluja ja kirkkomusiikkia, loppuvuosinaan teatterimusiikkia.

Nuori Purcell altistui aikansa kulttuurin koko kirjolle, hyväosaisten musiikkimaun ohella hän tutustui kansan mieltymyksiin oluttuvissa ja teattereissa. Hän jakoi taiteensa hedelmiä yhtä hyvin ylhäisön ja porvareiden kuin lavean tien kulkijoidenkin käyttöön.

Ruokottomia, herkkiä ja virallisia lauluja

Purcellin laulujen keskeisen aihepiirin muodostavat Venuksen ja Bacchuksen mysteerit, kuinkas muuten. Monet niistä ovat niin ruokottomia, että viktoriaanisen ajan Englanti ei voinut salvomatta niitä suvaita.

Malliksi Since the pox: "Koska uskottomuuden rokko eli rutto pitää otteessaan / kaupungin useimpia naisia / kuka naurettava narri tuhoisi aivojaan / makaamalla näiden irstaiden pirujen kanssa." Kertosäe kuuluu: "Emme palvo Venusta / enää jumalattarena / tuota vanhaa huorarouvaa / mutta hyysätkäämme Bacchusta / joka avittaa juomista / Maailma hukkukoon tai uikoon / Veikkonen! täytä piripintaan!"

Merkittävä osa lauluista toki erittelee riutuvan rakkauden tai puhtaan, tunneherkän eroottisuuden virittämiä tuntemuksia (How I sigh when I think of the charms of my swain; Sweeter than roses).

Vaikuttavimmillaan Purcell on melankolisten tai italialaistyyppisten laulujensa hienovireisissä kaarroksissa ja näyttävissä koristeissa: O solitude, my sweetest choice; Not all my torments; If Musick be food of love. Purcell tavoittaa jokaisen sanan pienimmänkin sisäisen värähdyksen pettämättömällä vaistollaan.

Purcell oli yhdistetty barokin Schubert ja Bellini.

Anthemit — kirkkokantaattia vastaava muoto — ovat toki luonteeltaan virallisia, seremoniallisia. Charpentieriin yhdistyvät ja Händeliä ennakoivat Rejoice in the Lord alway, O give thanks unto the Lord ja Te Deum ovat poskettoman komeita räikytyksiä. Yhtä usein niissä on sanamaalailun häkellyttävää osuvuutta ja uuden, rohkean harmonisen kielen synnyttämää tuoreutta.

Käsittämätöntä on, että hovin tarpeisiin, kliseemäisiin teksteihin sävelletyt tervetulolaulut ja kuningatar Marian syntymäpäiviä (1689—95) juhlistaneet oodit (Arise my muse tai Come ye Sons of Art, away) ovat musiikkina niin suurenmoisen inspiroituneita kuin ne ovat.

Vaikutukseltaan tyrmäävin on Pyhän Cecilian, musiikin suojelupyhimyksen, juhlaan 1692 syntynyt oodi Hail! Bright Cecilia. Sooloissaan uskomattoman taiturillinen — mukana Purcellin hienoimpiin kuuluva 'Tis nature's voice — ja kuoro-orkesteriosuuksissaan imperiaalisen loistokas oodi on Purcellin ja koko barokin tähtiteoksia.

Ooppera ja teatterimusiikkia

Samoin kuin Mozart loi loppuvuosinaan ylittämättömät oopperansa, Purcellin teatteritoiminta 1689—95 tuotti joukon ainutkertaisia teoksia, joihin törmääminen merkitsee nykykuulijalle uusien planeettojen löytämistä.

Kaikkien tuntema Dido ja Aeneas (1689) on niistä ainoa ooppera. Alle tunnin kestossaankin se on hämmästyttävän kattava, tempoltaan hengästyttävä draama, 1600-luvun vastine Fallan La vida brevelle.

Englannissa oopperan ja runsaalla musiikilla varustetun teatteriesityksen välinen ero oli pieni. Teatterikansana englantilaiset arvostivat Purcellin ratkaisua, "dramaattista oopperaa" tai "semioopperaa", näytelmää, jossa on "kohtauksia, koneita, lauluja ja tansseja".

Usein musiikilla tosin ei ollut juurikaan tekemistä näytelmän kanssa, vaan se lisäsi draaman viehätystä koristamalla tapahtumia ja punomalla sivujuonia vetoavilla lauluilla, kuoroilla sekä värikkäillä orkesterinumeroilla.

Shakespearen Kesäyön unelmaan löyhästi liittyvä The Fairy Queen (1692) tarjosi säveltäjälle ja libretistille tekosyyn pöllöilyyn ja lemmekkyyteen luonnonhelmassa. Lisäksi viimeinen näytös sijoittuu Kiinaan — pääasia että yleisö viihtyi! Tuloksena on Purcellin kukkeimpiin kuuluva partituuri, yli kaksi tuntia upeaa musiikkia.

Diocletianus-musiikin voima suorastaan pökerryttää. Kruunajais- ja voitonmusiikit itse näytelmässä sekä Amorin ilojen maalailut — O sweet delights of love! — päättävässä masquessa, naamionäytelmässä, tarjoavat loputtoman väriloiston ja karakterikimaran.

Purcellin puolioopperat ovat monipuolisempia ja tartuttavampia kuin useimmat barokkioopperat ainaisessa resitatiivi–aaria-hölkässään!

Kuningas Arthur (1691) sisältää sumeilematonta saarivaltakunnan ylistystä tyyliin "Kaunis Britannia voittaa koko maailman". Silti tämänkin potpourrin rehti kaikkeasyleilevyys on niin juovuttavaa, että yhtyy kernaasti veikkojen ilonpitoon: "Ryystämme olttamme niin kauan kuin jaksamme / ja nostamme maljat vanhalle Englannille".

On tuhat syytä rakastua Purcelliin loppuiäkseen — kippis!

Purcellia levyillä

  • A Purcell Companion, Harmonia Mundi France (kuuden levyn yleisjohdatus; mm. Dido ja Aeneas)
  • The Glory of Purcell, L'Oiseau Lyre (läpileikkaus).
  • The secular solo songs 1–3; Anthems and Services; Royal and Ceremonial Odes, The King's Consort, joht. Robert King. Hyperion.
  • Songs from Orpheus Britannicus, Mellon, Rousset, W. Kuijken, Astrée.
  • Fantasies & In nomines, Fretwork, Virgin.
  • Music for Queen Mary, Westminster Abbey Choir ym., joht. Martin Neary, Sony.
  • Ode on St. Cecilia's Day 1892, Taverner Consort, joht. Andrew Parrott, EMI.
  • Te Deum & Jubilate, Taverner Consort, joht. A. Parrott, Virgin.
  • Dioclesian, Collegium Musicum 90, joht. Richard Hickox, Chandos Chaconne.
  • King Arthur, The English Consort, joht. Trevor Pinnock, Archiv.
  • The Fairy Queen, Les Arts Florissants, joht. William Christie, Harmonia Mundi France.
  • Ayres for the Theatre, Tafelmusik, joht. Jeanne Lamon, Sony.

Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.