FI | EN |
A A A
Tulosta artikkeli
Artikkelisarjat: Koominen ooppera 1700-luvun alun Italiassa
Commedia dell'arte
Murtomäki, Veijo

Uuden oopperan keskiluokkainen luonnollisuus

Nimitys ”koominen” (comique) ei tarkoita 1700-luvun oopperan yhteydessä pelkästään tai välttämättä lainkaan hauskaa, vaan se on lisämääre opera seriaa (vakavaa oopperaa) kevyemmälle oopperalle niin aihevalintojensa kuin henkilögalleriansakin puolesta. Puhuttu dialogi on koomisen oopperan tärkein tuntomerkki — paitsi opera buffassa (hauskassa oopperassa), jossa keskustelut käydään pelkän continuoryhmän säestämällä secco-resitatiivilla (ital. secco = kuiva).

Koominen ooppera syntyi useassa maassa melkein toisistaan riippumatta: Italiassa sen yleisnimeksi muodostui opera buffa, vaikka sitä edelsi joukko lajeja ja sen synnyttä oli yhä useita alalajeja ja nimikkeitä käytössä, Ranskassa opéra comique, toki sielläkin pienen lajinimikevaihtelun kera, Englannissa Ballad opera, Saksassa Singspiel ja Espanjassa tonadilla.

Uusien lajien syntyminen oli seurausta uudesta yhteiskunnallis-sosiaalisesta tilanteesta, keskiluokan noususta, sekä valistusfilosofien vaatimuksesta palata "luonnolliseen" ilmaisuun. Opera seria koettiin jo 1700-luvun toisella neljänneksellä vanhentuneeksi ja keinotekoiseksi lajiksi, joka heijasteli pikemminkin (luuloteltuja) aristokraattisia hyveitä kuin olisi peilannut omaa aikaansa.

Commedia dell'arte

Ammattilaisten improvisaatioteatteria

Vanha improvisoitu, kansanomainen commedia dell'arteWatteau: Les comédiens italiens (= ammattilaisten esittämä näytelmä) oli vahvoilla ennen muuta Napolissa, mutta myös muualla Italiassa. Kyseessä oli ammattilaisten huvitustoiminta, jossa vaadittiin virtuoosista pelleilyä, miimisyyttä ja kielenkäyttöä.

Ammattilaisnäyttelijöiden teatteri oli vaativa laji, jossa tarvittiin ilmiömäisiä yksilötaitoja ja ryhmäsuorituksia. Siihen liittyvät käsitteet tirata ja lazzo ovat sukua oopperalle. Tirata oli pitkä puhe, jossa täytyi olla oppinut, "lukenut paljon kirjoja" — eli sen esitti tohtori, rakastaja tai kerskuva kapteeni. Jotkut julkaistut tiratat muistuttavat tekstiltään buffa-aarioita. Lazzo merkitsi miimistä "käännettä": laulua, tanssia tai pantomiimia, jossa matkittiin vaikkapa hulluuskohtausta, tyyliteltyä hauskutusta, kuten syömistä tai lyömistä, kohtausta kärpäsen kanssa jne. (vrt. Chaplin!).

Laji nousi suosituksi, kun italialainen renessanssihumanismi antautui vastareformaatiolle 1500-luvun lopussa ja absoluuttinen hallitusvalta levisi. Commedia dell’arte oli aggressiivista ja anarkistista, muttei kuitenkaan sosiaalis-poliittista satiiria tai hyökkäystä, sillä komedia maskeineen ja tyyppeineen oli melko kaukana oikeasta elämästä. Siinä italialaisen iloisuuden ja eloisuuden pohjalta löytyy pessimismiä, realismia, alistumista ja pelokkuutta; tämän taiteen tarkoituksena oli uinahduttaa angstit hetkellisesti ja lohduttaa ihmistä. Laji ei tarjonnut suinkaan tasapainoista ihmiskuvaa, vaan naamiot, nuket ja karikatyyrit olivat tyypillisiä italialaiselle komedialle, joka oli alun perin pikemminkin farssia kuin komediaa: pelleilyä, silmänkääntöä, slapstickiä ja illuusiota.

Juonikuviot ja henkilöt

Jäljelle commedia dell’artesta jäi myöhemmin juonikokoelmia eli skenaarioita (scenari, yks. scenario)Commedia dell'arte -näyttelijöitä sekä karakteriluetteloita, kun taas kaikki muu oli aikoinaan älykästä tilannereagointia, josta ei ole säilynyt dokumentteja. Lajissa toistuvat tietyt juonikuviot ja perustyypit: nuori tyttö huiputtaa vanhaa miestä; ovela miespalvelijatyppi hyötyy nuorten rakastavaisten tai oppineiden, rikkaiden ja yhteiskunnan hyväosaisten (lääkäri, kauppias, lakimies) kustannuksella.

Commedia dell’arten perustan muodostavat tietyt karakterit tai tyypit, jotka esiintyvät aina kaksittain: kaksi vanhaa miestä, kaksi koomista palvelijaa ja kaksi rakastavaista; nämä muodostavat lähes geometrisen symmetrian. Useimmiten näytelmissä on pareina kuudesta kahdeksaan hahmoa. Tyypittelevä ja karikatyyrimäinen henkilögalleria on pitkälle kotoisin Pohjois-Italiasta: Pergamosta, Bolognasta ja Venetsiasta.

Tyypit kaksittain

Pantalone ja Il DottoreKahdesta vanhasta miehestä toinen on yleensä Pantalone, joka on äveriäs venetsialainen kauppias, itara mutta himokas ja samalla petkutettava hahmo. Toinen tyyppi on Il Dottore, pedantti henkilö Bolognasta, yliopistokaupungista: hän on lakimies, lääkäri tai professori — oppinut, mahtipontinen, itsekäs typerys.

Arlecchino, Brighella ja PagliaccioKahdesta koomisesta palvelijasta (= zanni) toinen on ovela ja toinen yksinkertainen. Laiska loistyyppi Brighella on ovela juonittelija, usein musikantti. Sen sijaan Arlecchino (Harlekiini) on uskollinen ja naiivi, kaikkien rakastama neuvokas palvelija, joka on taitava liikkumaan. Heidän välissään sijaitsee Pulcinella, joka on vitsikäs ja luonnollinen, joskus myös rujo ja häijy tyyppi Napolista (vrt. Englannissa Punch, Saksassa Hanswurst). Pedrolino / Pagliaccio / Pierrot on klovnin perustyyppi.

Ottavio & SilviaKaksi rakastavaista, Gli Innamorati, ovat eniten omillaan ja puhuvat toskanan murretta eli normaali-italiaa. Heistä miespuolinen Inamorato eli Rakastaja voi olla nimeltään Ottavio, Silvio, Flavio, Fabrizio, Florindo, Lindoro jne.. Hän on lähinnä vain rakastunut ja liehittelee. Rakastuneen naisen eli Inamoratan nimenä saattoi olla nimeltään Isabella, Flaminia, Lucinda, Cornelia, Lavinia, Silvia, Aurelia, Rosaura jne.. Hän on Pantalonen tytär tai Dottoren holhokki.

Il Capitano ja ScaramoucheLisähahmoista tärkein on Il Capitano (Spavento) eli Kapteeni, joka on kerskuri ja rehvasteleva, mutta pelkurimainen upseerityyppi. Hänen johdannaisensa on Scaramuccia / Scaramouche, juopotteluun ja suunsoittoon taipuvainen sotilas. Lisäksi tunnetaan hahmo nimeltä Tartaglia, Änkyttäjä.

ServettaTärkeä tyyppi on Servetta, iloluonteinen, käytännöllinen ja uskottu palvelustyttö: Franceschina tai Colombina, joka sai 1700-luvun mittaan hahmoonsa terävyyttä ja josta tuli pahansuopa tai ovela tyyppi nimeltä Serpina, Despina, Rosina jne. eli buffan subrettilaulajatar.Colombine

Lähteet ja kirjallisuutta

Bacon, Henry 1995. Oopperan historia. Helsinki: Otava.

Duchartre, Pierre Louis 1966. The Italian Comedy. New York: Dover.

Heartz, Daniel 2003. Music in European Capitals. The Galant Style, 1720—1780. New York and London: W. W. Norton.

Kimbell, David 1994 [1991]. Italian Opera. Cambridge: Cambridge University Press.

Man & Music. The Classical Era. From the 1740s to the end of the 18th century, toim. Neal Zaslaw 1989. London: Macmillan.

Die Musik des 18. Jahrhunderts, toim. Carl Dahlhaus etc. 1994 [1985] (= Neues Handbuch der Musikwissenschaft, Band 5). Laaber: Laaber-Verlag.

The New Oxford History of Music. Opera and Church Music 1630—1750, Volume V, toim. Anthony Lewis & Nigel Fortune 1988 [1975]. Oxford etc.: Oxford University Press.

The New Oxford History of Music. The Age of Enlightenment 1745—1790, Volume VII, toim. Egon Wellesz & Frederick Sternfeld 1991 [1973]. Oxford etc.: Oxford University Press.

The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.

Oreglia, Giacomo 1961. La Commedia dell'Arte. Stockholm: Sveriges Radio.

Wickham, Glynne 1994 [1985/92]. Teatterihistoria, suom. Kalevi Nyytäjä (Teatterikorkeakoulun julkaisusarja, nro 24). Helsinki: Painatuskeskus.