FI | EN |
A A A
Tulosta artikkeli
Artikkelisarjat: Klassismin kirkkomusiikki
Klassismin kirkkomusiikki saksalaisella kielialueella
Murtomäki, Veijo

DRESDEN

1700-luvulla italialainen vokaalis-teatterillinen loistokkuus valtasi alaa oopperan lisäksi myös kirkkomusiikissa ja myös Alppien yläpuolisessa katolisessa maailmassa. Hovihurskauden musiikillisia muotoja olivat italialainen oratorio ja passio. August II Väkevä oli Saksin Vaaliruhtinas ja Puolan kuningas Friedrich/Fredrik August (1670–1733), joka kääntyi 1697 katoliseksi. Dresdenin hovikirkkoon pystytettiin 1718 ”näyttämö”, pramea Pyhä Hauta, jossa oli satoja kynttilöitä, hopeisia vaaseja, 1770 timanttia jne.: haudan edessä järjestettiin musiikkiesityksiä pääsiäisperjantaina ja -lauantaina.

Johann David Heinichen (1683–1729) oli ensimmäinen hautaoratorioiden säveltäjä teoksellaan Oratorio tedesco as Sepolcro Santo (Saksalainen oratorio pyhällä haudalla, 1724). Myöhemmin hän sävelsi vielä kaksi italialaista hautakantaattia: Cantata al Sepolcro di Nostro Signore (Kantaatti Meidän Herramme haudalla; 1725, 1728) sekä oratorio La pace di Kamberga (K:n rauha, ennen 1729). Hautasävellystraditio kesti Dresdenissä 1825 asti.

Jan Dismas Zelenka (1679–1745) sävelsi kolme oratoriota: Il serpente di bronzo (Pronssikäärme, 1730), Gesù al Calvario (Jeesus Calvariossa, 1735) ja I penitenti al sepolcro (Katujat haudalla, 1736). Hasse sävelsi kahdeksan oratoriotaan Dresdeniin (1734–50), kaksi Venetsiaan (1735–39; 1758) ja yhden Wieniin (1731). Hasse oli napolilaisittain säveltävänä Dresdenin kirkkomusiikinkin etevin edustaja varhaisklassismin aikana (1730–60-luvuilla).

Johann Gottlieb Naumann (1741–1801) sävelsi ensimmäisen oratorionsa La Passione di Gesù Cristo Padovaan (1767) ja yhdeksän muuta oratoriotaan Dresdeniin (1772–98). Mukana ovat kaikki Metastasion oratorio-libretot, La Passione jopa kahdesti (II, 1787), sekä lisäksi Il ritorno del figluolo prodigo (Tuhlaajapojan paluu, 1784), David in Terebinto figura del Salvatore (Daavid T:ssa Vapahtajan vertauskuvana, 1794), I pellegrini al sepocro di Nostro Signore (Pyhiinvaeltajat Meidän Herramme haudalla, 1798). Oratorio Betulia liberata (Vapautettu Betulia, 1796) sai ensiesityksen vasta postuumisti 1805.

WIEN, ITÄVALTA, SAKSA

Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari, Itävallan arkkiherttua Kaarle VI kuoli 1740, minkä jälkeen oratorion korkeasuhdanne oli ohi, eikä tytär Maria Teresia ollut enää kiinnostunut oratoriosta. Kirkkomusiikki liittyi Wienissä keisarilliseen edustukseen. Kirkkomusiikista huolehtivat ruhtinaiden ja aatelin lisäksi arkkipiispat ja piispat, apotit ja rovastit, kaupungit ja luostarit. Etenkin etelä-Saksassa ja Itävallassa benediktiini- ja fransiskaani-luostarit olivat merkittäviä musiikkikeskuksia. Kaupunkiseurakunnissa loistokkaat jumalanpalvelukset saivat helposti juhla- ja pyhäpäivinä konsertin muodon.

Messu ja requiem

Keisari Joosef II:n (1741–90) aikana pyrittiin tosin messun juhlavuutta karsimaan ja mm. trumpettien ja patarumpujen käyttö kiellettiin. Arkipäivinä laulettiin vain lyhyt messu kahden viulun ja basson sekä urkujen säestyksellä. Juhlapäivinä käytössä oli pitkä juhlamessu, jossa Gloria ja Credo olivat kantaatinomaisia ja jakaantuivat moneen osaan: tutti-kuoroon ja solisti- sekä ensemble-osuuksiin. Säestyksestä vastasi tuolloin neliääninen jousiorkesteri sekä kaksi oboeta ja kaksi trumpettia patojen kera; viulu ja oboe olivat messuissa suosituimmat soolosoittimet.

Jos urut irtosivat continuo-roolista ja niillä oli solistisia osuuksia, puhutaan urkusoolomessusta (Haydn, Mozart). Jos maaseudulla ei ollut suuria musisointimahdollisuuksia pienten esittäjävoimien vuoksi, kysymys on ns. maaseutumessusta. Jouluna esitettiin paimen- eli pastoraalimessuja (Missa pastoritia tai Missa pastoralis): tyypillistä niille oli keinahteleva rytmi, yksinkertainen melodiikka, terssien suosiminen, pastoraalisten soittimien (huilut, oboet) ja paimensävelmien käyttö.

Requiem eli kuolinmessu oli ollut käytössä ranskalaisella alueella, usein tosin supistuneessa Dies irae -muodossa läpi 1600–1700-luvun, mutta 1700-luvun jälkipuoliskolla siitä tuli erityisesti itävaltalainen laji: Michael Haydn, Mozart, Vanhal ja Eybler sävelsivät sellaisia.

Kilian Reinhardt ehdotti seuraavaa jakoa messuissa (1727) eli kolmea tyyliä:
1) “in contrapunto” (a cappella) adventtina ja katumusaikana;
2) “mediocre” (stylus mixtus, polyfoniaa & konsertoivuutta) tavallisiin sunnuntaihin;
3) “solenne” (myös sekatyyli) trumpettien ja patojen kera suuriksi juhlapyhiksi

J. J. Fuxilla (k. 1741) ja hänen stile anticoa idealisoivalla Gradus-oppikirjallaan (1725) oli tärkeä vaikutus. Hänen musiikkiaan esitettiin vielä 1770-luvulla Wienin Pyhän Tapanin kirkossa.

Heräävällä jansenismilla (1760-luku), joka korosti yksityistä hartautta, ylimitoitetun kirkkomusiikin sekä virallisen katolisuuden kritiikkiä, ja italialaisuuden vastaisuudella oli osuutensa kehityskulussa. 1783 jumalanpalvelusjärjestys rajoitti musiikin roolia ja komeutta, mikä toisaalta vastasi keisari Joosef II:n pyrkimyksiä kirkon vallan vähentämiseksi.

Tärkeimpiä itävaltalaisia messusäveltäjiä ovat Albrechtsberger, Eberlin, Gassmann, M. Haydn, Hofmann, Monn, G. Reutter nuorempi, Tůma, Wagenseil, Vanhal, nuori J. Haydn ja Mozart.

Johann Georg Reutter (1708–72) toimi Maria Theresian kapellimestarina yli 20 vuotta. Hän oli Caldara-tyyppinen säveltäjä, joka siirtyi kohden napolilaista tyyliä ja jonka johdolla Haydn lauloi kuorossa. Hänen kuoro-osuutensa ovat homofonisia, ja orkesteria hallitsee ei-temaattinen jousityyli.

Georg Mathias Monn (1717–50) ja Christoph Wagenseil (1715–77) olivat kahden tyylin välissä; jälkimmäisen G-duuri-messu sisältää kontrapuntia ja sointudeklamaatiota. Holzbauerin messu (1751) sai Mozartin vaikuttumaan: “hyvin kirjoitettu, hyvä kirkkotyyli, hyvä satsi lauluäänille ja soittimille, ja hyviä fuugia” (4.11.1777).

Fl. L. Gassmann (1729–74) ja Giuseppe Bonno (1710–88) sävelsivät messunsa napolilaisen kirkkomusiikin tyyliin. Kummallakaan ei ole useita itsenäisiä osia Gloriassa ja Credossa, vaan muutamia limittäisiä sektioita.

Messussa on havaittavissa ainakin kaksi tendenssiä: yhtäältä kansanomaisuuden lisääntyminen, toisaalta sinfonisen messutyylin muovautuminen.

Leopold Hofmann (1738–93) oli koko ikänsä Wienin johtava kirkkomuusikko, P. Tapaninkirkon kapellimestari (1772–), joka sävelsi yli 40 messua. Ne yhdistävät myöhäisbarokkista polyfoniaa ja galanttia napolilaista homofonista tyyliä.

Pastoraalimessuja sävelsivät luostarisäveltäjät, kuten J. G. Reinhardt (1676–1742), prahalainen F. X. Brixi, mutta myös Vanhal ja Vogler, jolla on Missa pastoritia (1775). Nämä liukuivat kohden Missa brevistä, “maalaismessua”, jossa oli vain yksi lauluääni ja urut.

Johann Baptist Vanhal (1739–1813) ei ollut koskaan pääsääntöisesti kirkkomuusikko, mutta hän sävelsi silti noin 60 messua, 2 requiemiä, yli 60 motettia, litanioita, Te Deumin, passio-oratorion ja Stabat materin. Vanhalin kirkkomusiikki valmistui 1775–80, jolloin hän oli Erdödy-perheen luona Unkarissa ja Kroatiassa toipumassa henkisestä häiriötilastaan. Vanhal kasvoi Böömissä, joten hän omaksui kansanomaisen pastoraali- t. paimenmessun: Vanhalin Missa Pastoralis (ennen 1782) oli Wienissä harvinainen ja varhainen lajin edustaja. Missa solemnis C (ennen 1778) on wieniläinen konsertoiva urkumessu. Messussa Missa solennis Es (ennen 1780) on kompakteja kuoroja ja konsertoivia aarioita sekä suloista melodiikkaa. Stabat mater f-mollissa pysyttelee pääsävellajissa vain reunakuoroissa, kun taas keskellä on duurissa kuoroja ja virtuoosiaarioita.

Johann Georg Albrechtsberger (1736–1809) kirjoitti Es-duuri-messun (1784) lauluäänille ja uruille.

Myös katolisella alueella syntyi saksankielinen laulumessu: Wir werfen uns darnieder (Heittäydymme alas polvillemme, 1766). Ignaz Franzin Teresian-laulukirjasta (1776) otetun laulumessun Joosef II määräsi ainoaksi sallituksi laulumessuksi.

Oratorio

Wienissä esitettiin 1752–61 muutamia oratoriota, ehkä hoviteatterin musiikkiakatemioissa. Sitten 1771 tapahtui käänne, kun Gassmannista tuli hovikapellimestari (–1774) ja hän perusti “Tonkünstler-Societätin” (Säveltaiteilijoiden seuran): aluksi siinä oli 66, myöhemmin 100 ammatimuusikkoa, jotka huolehtivat muusikoiden leskistä ja orvoista. Seuran presidenttinä toimi kulloinenkin hovikapellimestari, Gassmannin jälkeen Bonno vuoteen 1788 ja Salieri 1825 asti. Se järjesti kaksi kertaa vuodessa konsertin (akatemian), jossa esitettiin oratorio, soitin- ja lauluteoksia. Oratoriot olivat siksi vapaita kirkollisista yhteyksistä ja perustuivat italialaisille libretoille, kunnes (1779–) alettiin sävelitettää myös saksalaisia tekstejä.

Säveltäjinä Wienissä kunnostautuivat Sacchini, Wagenseil, Bonno, Gassmann, Dittersdorf, Salieri, Haydn, Starzer, Piticchio, M. Martinez, Mozart, Teyber, Kozeluch, Mombelli, Cartellieri, Paer ja Weigl. Monn (1717–50) ja Wagenseil (1715–77) olivat kahden tyylin välissä; jälkimmäisen Redenzione (Vapahtaja, 1755) on alaotsakkeeltaan componimento drammatico. Bonnolla on italialainen oratorio Isaco (1759). Leopold Mozart (1719–87) sävelsi oratorion Der Mensch ein Gottesmörder (Ihminen Jumalan murhaajana, 1740-luku), teoksen Litaniae Venerabili, jossa on kontrapunktia ja teatterillisuutta sekä Missa solemniksen (ennen 1764).

Albrechtsbergerin ja Salierin oppilas Antonio Cartellierin (1772–1807) jouluoratorio La celebre Natività del Redentore (Vapahtajan maineikas syntymä; Praha, 1806) on hieno teos, jonka Cartellieri sävelsi Luigi Privadalin librettoon ollessaan ruhtinas Lobkowitzin palveluksessa (1798–) Prahassa, Wienissä ja erinäisissä linnoissa. Ortaorion henkilögalleriassa pääosan muodostavat Johannes Kastaja sekä Saatana, jotka kamppailevat teoksessa; allegorisina henkilöinä esiintyy Jumalan Rakkaus sekä Kunnianenkeli; paimenkuoro ja enkelikuoro ovat keskeisrooleissa.

Dittersdorf oratoriosäveltäjänä

Karls Ditters von Dittersdorfin (1739–99) oratoriot Isaac (1766), Esther (1773) ja Hiob (Job, 1786) olivat arvostettuja. Esterissä on kuvia ja kohtauksia, jotka ilmentävät emootioita erillisissä episodeissa ilman suurta yhtenäisyyttä. Dittersdorf painotti kuoroja, jotka liittyvät suoraan Esterin ja Ahasveruksen (Xerxes) tarinaan; aariat sonaattimuotoisia tai monijaksoisia. Esther-oratorion alku on suorastaan vertahyytävä:

Ammonilaisten kannattajien kuoro

A cruda morte traggansi
gli ebrei che in Persia vivono,
il loro sangue mirino
pe’ suoi sentieri scorrere
di Persia le città.


Julmaan kuoloon raahattakoot
hebrealaiset jotka asustavat Persiassa,
heidän verensä nähtäköön
virtaavan teillä
Persian kaupunkien.
Ammon

O bella luna, affretta
i tuoi celesti giri:
lor pianti, lor sospiri,
lor morte, lor vendetta
la pace mia sarà.


Oi kaunis kuu, kiirehdi
kulkuasi taivaalla:
heidän itkunsa, huokauksensa,
heidän kuolemansa ja kostonsa
olkoon minun rauhani.

Muualla kantaesitettyjä oratorioita pääsi wieniläisesitysten joukkoon: Hassen I pellegrini, Holzbauerin Mannheim-oratoriot (1757, 1761) sekä Paisiellon Passione (1783). Myös kirkkomusiikkia sovitettiin ajan buffa-tyyliin. Saksalaisesta oratoriosta muodostui vähitellen nouseva linja Haydniin saakka.

Haydnin ohella niinikään Eisenstadtissa Esterházyillä sävelsi Gregor Joseph Werner (1693–1766) 17 saksalaista oratoriota (1729–60) Vanhan testamentin teksteihin ja pyhän haudan tapahtumista.

Johann Georg Albrechtsberger (1736–1809) sävelsi Itävallassa Melkin tuomiokapitulissa kolme passio-oratoriota (1761–63) Metastasio-saksannoksina, myös oratorion Geburt Christi (Kristuksen syntymä, 1772). Hän toimi (1793–) Wienin Pyhän Tapanin tuomiokirkon kapellimestarina, joka sävelsi lähes 300 kirkkoteosta (oratorioita, kantaatteja, 35 messua, kolme requiemiä, motetteja, psalmeja, offertorioita, vespereitä, hymnejä, Magnificateja, Te Deumeita, Marian-antifoneja, litanioita, introituksia, graduaaleja jne.). Albrechtsberger oli Wienin paras urkuri ja kontrapunktin opettaja (mm. Beethovenin opettaja) sekä teoreetikko.

Antonio Salieri

Salierin musiikkitaustana oli venetsialainen koulu, opettaja Gassmannin wieniläisyys sekä tämän dynaaminen böömiläisyys ja Padre Martinilta omaksuttu kontrapunktitaito.

La Passione di Gesù Cristo (1776) on kaksiosainen azione sacra Metastasion tekstiin. Salieri sävelsi “italialaisena saksalaisessa hengessä” libreton ensimmäisen osan italialaisen oratorion pohjalta saksalais-protestanttisena oratoriopassiona, joka kuvaa Raamatun tapahtumia ja sisältää mietiskeleviä aarioita, toisen osan katolis-wieniläisenä sepolcrona. Evankelistoina toimivat siinä vuorotellen päähenkilöt (Magdaleena, Johannes, Joosef), jotka ovat aitoja henkilöitä allegoristen sijaan, samalla kun Pietari ja Magdaleena edustavat ihmiskunnan syyllisyyttä. Musiikki on raikasta, orkesterinkäsittely monipuolista, aariatyyli ulottuu herkästä virtuoosiseen (“Ai passi erranti”) sekä pyrkii ylittämään resitatiivin ja aarian tiukan rajan. Salieri tuo kuoron interpolaatioita joihinkin aarioihin, loppukuoroihin solistien väliintuloja.

Metastasio piti kaikista passiotekstinsä sävelittäjistä (Graun, Jommelli, Holzbauer, Naumann, Mysliveček) Salierin versiota parhaana. Seuravassa Joosef Arimatialaisen aarian teksti I osasta (nro 10):

Torbido mar che freme,
alle querele, ai voti
del passagier che teme
sordo così non è.
Fiera così spietata
non han le selve Ircane,
Gerusalemme ingrata,
Che rassomigli a te.
Levoton meri, joka kiehuu
vaikeroiden, lupauksille
matkaajan, joka pelkää,
ei ole aivan kuuro.
Villieläintä niin armotonta
ei ole metsissä Hyrkanian
kuin on Jerusalem kiittämätön,
joka muistuttaa sinua.

 

Salieri sävelsi paljon kirkollista käyttömusiikkia eri tilanteisiin: messu D-duuri ja Te Deum syntyivät 1788 keisarin toivuttua sotaretken aiheuttamista vakavista sairauksista. Kun Leopold II kruunattiin myös Böömin kuninkaaksi 1791, Salierin oli jälleen sävellettävä Te Deum. Kun 1799 saavutettiin voitto Ranskasta, oli taas uuden C-duuri-messun ja Te Deumin vuoro, ja samat esitettiin uudestaan 1804, kun Franz II vahvisti keisariutensa Napoleonin uhkan edessä.

Salieri sävelsi vielä B-duuri-messun (1809) persoonallisen hurskautensa osoituksena ja requiemin (1804), joka oli jäähyväiset säveltämiselle. Messu d (1805) on jättämässä taakseen konserton ja serian vanhat tyyliperusteet; sen vaikutteet tulevat sinfoniasta – näin syntyi sinfoninen messu.

Johann Ernst Eberlin

Salzburg oli Itävallassa Wienin ohella keskeinen kirkkomusiikkikaupunki. Eberlin (1702–62) toimi Salzburgin tuomiourkurina (1726–) ja arkkipiispan hovikapellimestarina (1749–). Hän sävelsi 58 messua, 10 requiemiä ja yli 60 kouludraamaa, joista useimmista tosin vain libretot ovat säilyneet. Tällainen on latinalainen kouluooppera Sigismundus Hungariae Rex (Unkarin kuningas Sigismund, 1761), jonka esityksessä viisivuotias Mozart lauloi.

Eberlinin 15 saksalaista oratoriota ovat säilyneet suurimmaksi osaksi: Athalia (1750), Sedecia (1755), Joas (1755), Der verlorne Sohn (Tuhlaajapoika), kaksi allegorista Kristus-oratoriota, kaksi kunnioitusoratoriota Der büßende heilige Sigmund (Rukoileva pyhä Sigmund; 1753), joka oli homage arkkipiispalle, ja Des heiligen Antonius Bekehrung (Pyhän Antoniuksen kääntymys). Hän sävelsi lisäksi kolme passio-oratoriota (1754–55), jotka ovat Metastasio-käännöksiä ja lähellä Brockesia. Vain yhdessä niistä Jeesus laulaa; Pietari, Pilatus, juutalainen ja “Siionin tytär” sekä “Uskova sielu” ovat persoonia.

Oratoriossa Der blutschwitzende Jesus (Verta hikoileva Jeesus) on seccoresitatiivit Jeesuksella ja evankelistalla vapailla teksteillä; accompagnato-resitatiivit ovat allegorisilla henkilöillä mietiskelyssä. Aariat esitetään soittimin Jeesuksen ja Pietarin parafraseeratuilla teksteillä; arioso esiintyy vain kerran 2. osan johdantosanoilla. Käytössä on yhä roomalainen passiosävel 1/8- ja 1/4-nuotein ja tauoin sekä aina jousiorkesterin kera; sen sijaan turba-kuoro ei ole köytössä. Der verurteilte Jesus -oratoriossa (Tuomittu Jeesus, 1754) on turba-kuoroja, kaksiääninen viulusatsi ja  siinä on Raamatun tekstin yksinkertainen vokaalisaatio; toisaalta aaria jousisäestyksellä ja pasuuna-obligatolla.

Anton C. Adlgasser (1729–77) oli Eberlinin seuraaja, jolta on säilynyt kaksi oratoriota: Christus am Ölberg (Kristus Öljymäellä, 1754), jonka myös Beethoven sävelitti, sekä Die wirkende Gnade Gottes (Jumalan vaikuttava armo, 1756). Edellisessä laulavat solistisesti vain Kristus ja Enkeli. W. A. Mozart piti sekä Adlgasseria että M. Haydnia “kontrapunktin erinomaisina mestareina”. Mozartin Die Schuldigkeit des ersten Gebotes (Ensimmäisen käskyn rikkomus) valmistui 1767 Mozartin, Adlgasserin ja M. Haydnin ryhmätyönä. Salzburgin kirkkomusiikin suuruudenaika päättyi Colloredoon (1772–1803).

Wienissä sävellettiin (1779–) yksittäisiä saksalaisia oratorioita: Maximilian Ulbrichin (1741–1814) Die Israeliten in der Wüste (Israelilaiset erämaassa, 1779); F. H. Grafin (1727–95) Die Zurückkunft des verlornes Sohnes (Tuhlaajapojan takaisinpaluu, 1780); Albrechtsbergerin, josta oli tullut Wienin tuomiokirkon kapellimestari, Die Pilgrime auf Golgatha (Pyhiinvaeltaja Golgatalla, 1781).

Wieniläinen katolinen oratorio menetti vähitellen katolisuutensa paroni Gottfried von Swietenin (1733–1803) alaisuudessa, joka oli hovikirjaston hoitaja (1777–) ja järjesti (n. 1780–) vanhojen oratorioiden historiallisia esityksiä: mm. Mozart sovitti Handelia, ja Swieten tilasi lisäksi Haydnilta oratorion.

Georg Joseph [Abbé ] Vogler (1749–1814) oli teoreetikko, pianisti ja urkuri ja säveltäjä. Hän oli 1786–1807 Ruotsin kuninkaan kapellimestari ja sävelsi juhla- ja pastoraalimessuja, psalmeja ja muuta kirkkomusiikkia; kuuluisa Hoosianna syntyi hänen Tukholman-aikanaan. Voglerin oppilaisiin kuuluivat mm. Weber, Meyerbeer, Winter, Pixis, J. M. Kraus ja Maria Theresia von Paradis.

Franz Xaver Süßmayr (1766–1803) kirjoitti kaksi saksalaista requiemiä (eräs vuodelta 1786) – vrt. Brahms! – ja hän täydensi Mozartin requiemiä. Süßmayr sävelsi juhlamessun (Wien, 1810?) ja neljä messua sekä muuta kirkkomusiikkia. Georg Pasterwitz (1730–1803) oli Kremsmünsteristä ja sävelsi yli 200 kirkkomusiikkiteosta, joita mm. M. Haydn kehui. Andrea Bernasconi (1706–84) oli Münchenin vaaliruhtinashovin erityisesti arvostama kirkkosäveltäjä ja hovikapellimestari.

Michael Haydn

Joseph Haydnin vuorempi veli syntyi Rohraussa 1737 ja kuoli Salzburgissa 1806. Hän edustai musiikissa alppitraditiota ja kansanomaisuutta (ländler). Michael Haydn oli aikanaan paljon kuuluisampi kuin hänen vanhempi veljensä, hän oli “Salzburgin Haydn”, Itävallan ehkä nimekkäin kirkkomusiikkisäveltäjä, joka sai syödä samassa pöydässä upseerien kanssa, toisin kuin Leopold tai Wolfgang Mozart. Michael tuli 1763 Salzburgin ruhtinasarkkipiispa Sigismundin musiikinjohtajaksi ja pysyi tässä toimessa loppuikänsä, 43 vuotta! Hän toimi (1782–) myös hovi- ja katedraaliurkurina Wolfgangin “ollessa estyneenä Wienissä”. Michael Haydnin oppilaisiin kuuluivat mm. Weber ja Diabelli. Hän sävelsi yli 800 teosta, joista puolet, noin 400 on kirkkoteoksia, mm. yli 30 messua ja requiemiä.

Varhaisessa messussa Missa in honorem sanctissimae Trinitatis (Messu mitä pyhimmän Kolminaisuuden kunniaksi, 1754) on yhtäläisyyksiä Josephin kahden ensimmäisen messun kanssa kuoron deklamaation sekä viulujen kuvioiden ja koristeellisten soolo-osien suhteen. Äänten ja orkestraation integraatio tuli hänellä vähitellen keskeiseksi, samoin orkesterin moderni käsittely. Hän sävelsi requiemin c-molli arkkipiispa Schrattenbachin hautajaisiin 1771; sen vaikutus Mozartiin on selviö.

Michael Haydn sävelsi messun Espanjan hoviin (1786) ja Wieniin (1801). Missa Sti Amadissa (1776) on homofonis-temaattinen kuoro-osuus. Missa in Dominica Palmarum sisältää gregoriaanisuutta ilman tahtiviivoja, melodiaa tosin myös neliääniseksi soinnutettuna.

Haydn sävelsi mm. graduaali-sarjan koko vuodeksi. Hänellä sanat olivat keskeisiä ja hän huolehti kirkkomusiikin liturgisesta sopivuudesta. Kun Itävallan keisarit pyrkivät rajoittamaan kirkkomusiikin konsertoivuutta, M. Haydn sävelsi sitten komeita vokaaliteoksia: offertoriumeja, graduaaleja ja motetteja.

Kaksi tärkeintä kirkkoteosta esitettiin Pyhänmiesten päivänä 1777 Salzburgin katedraalissa: Missa Sancti Hieronymi (Pyhän Hieronymuksen messu) ja offertorio Timete Dominum (Peljätkää Herraa). Pyhän Hieronymuksen messua Leopold Mozart kutsui “Oboemessuksi”, sillä se vaatii “kuusi oboeta, kolme kontrabassoa, kaksi fagottia ja kastraatin (“jolle maksettiin 100 fl. kuukaudessa”, kun sekä Michael että Leopold ansaitsivat 300 fl. vuodessa). Leopold piti messua ilman kateutta “todella erinomaisesti kirjoitettuna” (siinä on myös kolme pasuunaosuutta ja urkuosuus); myöhemmin Haydn lisäsi messuun myös jousiosuudet.

Myöhemmin valmistui vielä Missa hispanica (1796) kahdelle kuorolle ja orkesterille. Kahdessa keisarimessussa Sancti Francisci (1803) ja Theresienmesse (1801) Michael sai vaikutteita veljensä messuista ja saavutti näiden tason.

Joseph Leopold Eybler

Eybler (1765–1846) oli elinaikanaan Wienin ylistetyimpiä muusikoita, joka pääsi 1804 Salierin rinnalle hovin apulaiskapellimestariksi, 1824 hovikapellimestariksi ja 1832 hänet aateloitiin. Haydn kehui Eyblerin sävellyksellisiä, muusikon ja teoreetikon taitoja. Mozartin mukaan Eybler “oli perusteellinen säveltäjä, sekä kamari- että kirkkotyylissä yhtä taitava, laulutaiteessa sangen kokenut ja myös täydellinen urkujen- ja klaveerinsoittaja, lyhyesti sanottuna nuori muusikko, jonka suhteen on vain valitettava, että hänenlaisensa ovat harvassa”.

Myöhemmin Eybler sai ensimmäisenä täydennettäväkseen Mozartin Requiemin ja sen orkesteriosat Dies iraesta Lacrymosaan. Albrechtsbergerin mukaan hän oli “Mozartin jälkeen musiikin suurin nero, jonka Wien omisti”.

Eybler sävelsi oratoriot Die Hirten bei der Krippe (Paimenet seimen äärellä, 1794) sekä Die vier letzten Dinge (Neljä viimeistä vitsausta, 1811). Requiem c-molli (1803) valmistui Leopold II:n kuoleman johdosta ja seuraa edeltäjien jälkiä, joskin siinä on ainutlaatuista kaksoiskuoron ja rikkaan puupuhallinosuuden käyttö. Kuolinmessun avaus kielii kontrapunktin hallinnasta, Dies irae mahtavasta kuvallisuudesta ja tilatehoista, jotka ylittivät vasta Berlioz ja Verdi. Teoksen solistinen melodiikka on ilmeikästä, joskin kuoroa käytetään solisteja enemmän.

Johann Nepomuk Hummel (1778–1837) kirjoitti kirkkomusiikkia, etenkin messuja, toimiessaan Estéhazyjen hovissa Haydnin seuraajana ja konserttimestarina (1804–11).

BÖÖMI JA MÄÄRI

Habsburgeilla oli residenssi Prahassa, mutta kun keisari Kaarle VI (k. 1740) keskitti hovin (1723–) Wieniin, muuttivat muusikot joukoin muualle (Stamitzit, Bendat, Richter, myöhemmin Mysliveček, Dussek, Gyrowetz, Punto, Vanhal jne.). Myös František Tuma (1704–74) siirtyi 1729 Wieniin, jossa hän toimi (1731–41) kreivi Kinskyn “säveltäjänä ja kapellimestarina”. Hän oli 1741–50 leskikeisarittaren kapellimestarina, jolta sai eläkkeen (500 fl./v). Tuma sävelsi yli 65 messua, 20 latinaa ja viisi Stabat Materia. Bohuslav Černohorsky (1684–1742) sävelsi italialaisittain Böömissä.

Franz Xaver Richter

Richter syntyi Määrissä 1709 ja kuoli Strassburgissa 1789. Hän oli ensimmäisen Mannheimin muusikkopolven edustaja (1747–69) ennen siirtymistään Strassburgin katedraalin kapellimestariksi. Richter sävelsi 39 messua, Magnificatin, Dixit Dominuksen, kolme requiemiä, yli 50 kantaattia ja motettia. Strassburgin katedraalin musiikinharjoitus oli ylellistä: käytössä 24 laulajaa ja 30 soittajaa, joiden palkkamenot tulivat lähelle Versaillesin Kuninkaallisen kapellin kustannuksia.

Richter sävelsi joka sunnuntaille messun ja vesperit (paitsi paastonajalle) sekä teoksia vierailujen (Maria-Antoinette 1770) ja kuolemien (Ludvig XV 1774) johdosta. Mozartin mukaan muuan messu oli “hurmaavasti sävelletty”, mutta Richter “joi 20 pulloa viiniä päivässä, mikä oli kohtuullista, aiempien 40 asemasta”!

Les Leçons de Ténèbres (Synkät lukemiset, n. 1773) eli Jeremiaan lamentaatiot esitettiin pääsiäistorstain, – perjantain ja -lauantain aamumatineoissa heti puolenyön jälkeen. Richer käyttää niissä pääosin matalaa aluetta, jossa tenoria kaksintavat  kaksi violettaa (alttoviulua), sopraanoa kaksi huilua ja bassoa kaksi fagottia; musiikki on barokin ja galantin välissä. Seuraavassa tekstikatkelma (Valitusvirret I: 10):

1.10 IOD.
Manum suam misit hostis
ad omnia desiderabilia eius,
quia vidit
gentes ingressas sanctuarium suum,
de quibus praeceperas,
ne intrarent
in ecclesiam tuam.
10
Vihollinen levitti kätensä
kaikkia sen kalleuksia kohti.

Se joutui näkemään,
kuinka pakanat tunkeutuivat pyhäkköön,

vaikka sinä olit säätänyt,
ettei yksikään heistä saa astua
seurakuntasi keskelle.

Franz Xaver Habermann (1706–83) oli kirkkosäveltäjä Egeristä. Josef Seeger (1716–82) oli prahalainen säveltäjä ja urkuri, joka sävelsi messuja ym. Franz Xaver Brixi (1732–71) oli prahalainen urkuri, kapellimestari ja säveltäjä, jolla on noin 400 kirkkoteosta, mm. 100 messua; Mozart arvosti tämän musiikkia. Joseph Barta (n. 1746–87) oli böömiläinen laulunäytelmäsäveltäjä, joka sävelsi oratorion Die donnernde Legion (Ukkoslegioona, 1781); se perustuu legendaan, jossa Marcus Aurelius 100-luvulta on mukana.