A A A
Tulosta artikkeli
Artikkelisarjat: Barokkiooppera Ranskassa, Saksassa, Englannissa ja Espanjassa
3. Englantilainen "Ooppera": naamionäytelmiä ja näytelmämusiikkia
Murtomäki, Veijo

Masque

Englantilaisella oopperalla oli lyhyt kukoistuskausi 1600-luvun jälkipuoliskolla. Kun ranskalainen ooppera kasvoi baletista, englantilainen musiikkiteatteri perustui naamionäytelmään masque, joka oli aristokraattista naamiaisviihdettä, pukuja ja spektaakkelia, puhuttua dialogia, lauluja, soitinkappaleita. Masque oli 1500–1600-luvuilla suosittu tanssia ja laulua sisältänyt näytelmätyyppi, joka sulautui oopperaperinteeseen; taustalla oli vanha vierailurituaali, kun rooliasuun pukeutuneet, kasvonsa peittäneet yllätysvieraat saapuivat jonkin ylhäisen perheen linnaan osoittamaan alamaisuuttaan lahjoin, korusanoin, pantomiimein ja lopuksi tanssein, joihin kaikki yhtyivät. Lajin suosion takasi aluksi se, kun Englannin parhaat näytelmäkirjailijat mukaan lukien Ben Johnonista (1572–1637) kiinnostuivat siitä.

Laji saavutti huipennuksen 1600-luvun ensipuolella Jaakko I:n (1603–25) ja Kaarle I:n aikana (1625–49). Se, ettei Englannissa syntynyt varsinaista oopperaa, johtuu mieltymyksestä puheteatteriin (toiminta puhetta, musiikkia täytteenä) sekä puritaanisesta, oopperan vastaisesta hengestä. Henry Lawes ja William Lawes olivat tärkeimpiä naamionäytelmien säveltäjiä. Näytelmien soitintanssit on koottu kahteen John Playfordin (1623–86) kokoelmaan: Court Ayres (1655) ja Courtly Masquing Ayres (1662).

Henry Lawes (1596–1662)

Henry Lawes oli Kuninkaallisen kapellin jäsen ja kuninkaallinen lauluja. Hän laati yhdessä runoilija John Miltonin (1608–74) kanssa kaksi naamionäytelmää: Arcades (n. 1630) sekä Comus (1634). Teoksen The Siege of Rhodes “(Rhodesin piiritys”; 1656) hän sävelsi yhdessä neljän muun kanssa, ja sitä on pidetty hieman harhaanjohtavasti “Englannin ensimmäisenä oopperana”, sillä teos esitettiin “resitatiivein laulettuna”; musiikki on vain hävinnyt. Comuksen teksti ja laulut ovat sentään säilyneet.

William Lawes (1602–45)

William oli Henryn pikkuveli, joka oli hoviviulisti ja kuoli rojalistina Chesterin piirityksessä. Hän osallistui useiden naamionäytelmien musiikin säveltämiseen: The Triumph of Peace (1634), jonka musiikista iso osa on säilynyt, The Triumphs of the Prince d’Amour (1636) sekä Britannia triumphans (Voittoisa Britannia; 1638).

Matthew Locke (n. 1622–1677)

Locke on “englantilaisen oopperan isä”. Hän teki “masque-oopperan” Cupid and Death (1653/59) yhdessä Christopher Gibbonsin (1615–76) kanssa. Se on naamionäytelmä, jossa on 5 sisääntuloa (entries), joissa jokaisessa on soololauluja, resitatiiveja, duettoja, kuoroja, tansseja. Kyseessä on ainoa täydellisesti säilynyt 1600-luvun naamionäytelmäpartituuri — eli sikäli varsinaisesti “ensimmäinen ooppera”.

Matthew Locke osallistui myös The Siege of Rhodesin säveltämiseen. Lisäksi hän kirjoitti musiikkia Shakespearen näytelmiin Macbeth (1673) ja The Tempest (1674) sekä Lully-sovituksen Psyche (1675). Kaksi jälkimmäistä ovat 5-näytöksisiä semioopperoita eli Purcellin suurten näyttämömusiikkien edeltäjiä.

Restauraation jälkeen (1660–), kun puritaanit ja Oliver Cromwell syöstiin vallasta ja iloton ja teatterin kieltänyt aika päättyi, Ranskassa maanpaossa ollut Kaarle II (1660–85) halusi jäljitellä Louis XIV:n hovioopperaa ja Lullya sekä perusti yhtyeen Twenty-four violins. Tuloksena ei ollut kuitenkaan varsinainen englantilainen oopperamuoto, vaan musiikilla varustettuja näytelmiä, puolioopperoita (semi-opera), joissa on puhetta, soololauluja, kuoroja ja soitinmusiikkia.

John Blow (1649–1708)

Blow pääsi 1660 Kuninkaallisen kapelliin, 1668 Westminster Abbeyn urkuriksi ja kuninkaan yksityiscembalistiksi. Hänestä tuli 1674 Kuninkaallisen kapellin lasten opettaja ja kuninkaan varsinainen säveltäjä. Hän oli myös Purcellin opettaja ja esikuva. Blow’n harmoninen kieli on joskus yllättävän modernia ja sisältää kiehtovia dissonansseja.

Venus and Adonis


Rubens: Venus ja Adonis (1635)

Venus ja Adonis (1681) on tosin alaotsakkeeltaan A Masque for the entertainment of the King, mutta on silti ensimmäinen kokonaan läpisävelletty englantilainen ooppera. Se on pienen prologin ja kolme näytöstä sisältävä pastoraaliooppera, joka toimi mallina Purcellille. Alkusoitto, prologi ja soitintanssit ovat ranskalaista tyyliä, aariat italialaistyyppisiä, minkä lisäksi teoksessa on englantilaisia melodioita ja rytmiikkaa, baletteja ja kuoroja.

Antiikin kertomukseen perustuvassa oopperassa Venus rakastuu Cupidon nuolen sattuessa hänen kauniiseen metsästäjänuorukainen Adonikseen. Metsällä ollessaan Adonista puree kuolettavasti villisika. Onnettomuutta seuraa molempien liikuttava duetto ja Adoniksen kuolema, jota kuorokin suree.

Venuksena toimi esityksissä näyttelijä Mary Davies, kuninkaan rakastajatar, ja Cupidona heidän tyttärensä — sikäli kyseessä on hovin “inside-oopperaa”. Sikäli on hupaisaa, että II näytös sisältää pikku Cupidoille tarkoitetun tavausoppitunnin, “The Cupid’s Lesson: The insolent, the arrogant”.

Henry Purchell (1659–1695)

Purcell on Englannin merkittävimpiä säveltäjiä kautta aikain ja ylipäätään barokkimusiikin suurimpia neroja, “Englannin Orfeus”, jonka ennenaikainen kuolema kenties esti “oikean” englantilaisen oopperan syntymisen. Purcellin merkityksen tunnustivat jo aikalaiset: “Englannilla ei ole koskaan ollut suurempaa neroa musiikissa.” (Roger North); “Jos Purcell olisi elänyt, hän olisi kirjoittanut parempaa musiikkia kuin minä.” (Handel).

Uran vaiheet

Sekä isä Henry että setä Thomas olivat hovin muusikoita, joten ei ole ihme, jos Henry nuorempi pääsi noin 1668 kuorolaiseksi Kuninkaallisen kapelliin. Kapellin johtajana toimi Henry Cooke (n. 1615–72), hieno laulaja, joka edusti italialaista tyyliä ja siten tasapainotti kuninkaan ranskalaista makua, mikä oli tärkeää Henrylle. Kuorossa lauloi myös Blow, josta tuli 1674 kuoron poikien opettaja ja hovisäveltäjä sekä Henryn opettaja. Olennaista Henryn uran kannalta oli myös se, että kuoron poikia käytettiin teatteriesityksissä laulajina.

Henry pääsi 1674– Westminster Abbeyn urkujen virittäjäksi ja 1679 urkuriksi, 1677 hovin viulusäveltäjäksi; hän oli 1682– Kuninkaallisen kapellin yksi urkuri kolmen joukossa. Vuosien 1677–78 paikkeilla alkoi myös säveltäjän ura: hän laati lauluja ja kirkkoteoksia. 1680 valmistui ensimmäinen näyttämömusiikki Theodosius, samoin sonaatteja, jousifantasioita ja muita soitinteoksia.

Kun Kaarle II kuoli 1685, kuninkaaksi tuli Jaakko II, joka säästi musiikkimenoissa, joten Purcell oli enää hovicembalisti ja vähensi kirkkosäveltämistään. Seuraavaksi valtaan tulivat 1689 Vilhelm III ja Maria, jolloin Purcell sai asemiaan takaisin: Purcellilla oli työpaikat hovissa (“yksityismusiikin säveltäjä ja esittäjä”), Kuninkaallisessa kappelissa sekä Westminster Abbeyssä, minkä lisäksi hän oli kuuden vuoden ajan 1689–95 Lontoon menestyksekkäin teatterisäveltäjä.

Ainoa ooppera


Pierre-Narcisse Guérin: Aeneas kertoo Didolle Troijan hävityksestä (1815)

Dido and Aeneas (Nahum Tate; 1689) Virgiliuksen Aeneas-eepoksen IV kirjan mukaan on ainoa Purcellin varsinainen ooppera, läpilaulettava kamariooppera, jossa soittaa jousiorkesteri ja continuo. Se on kirjoitettu Chelseassa sijainneen tyttökoulun oppilaille. Teoksessa on neljä pääroolia (Karthagon kuningas Dido, hänen uskottunsa Belinda, troijalainen prinssi Aeneas, Noita), kolme näytöstä (kesto noin 50 min.) sekä tansseja ja kuoroja, jotka ennakoivat Handeliä. Lullyn vaikutus näkyy etenkin alkusoitossa sekä tanssien suosimisessa (17 yhteensä). Blow’n malli on ilmeinen Purcellinkin käyttämässä kolmen näytöksen kokonaisuudessa, viimeisen näytöksen valituksessa ja loppukuorossa.

Aineksistaan Purcell loi aidosti englantilaisen resitatiivin ja laulutyylin sekä kuoron käyttötavan. Matruusi-kohtaus III näytöksessä on luonteeltaan englantilaista, samoin päätöksen lamento ground-bassolla, laskevalla kromaattisella ostinato-aiheella (Didon valitus ja loppukuoro). Italialaisuutta edustavat eräät soololaulut (mm. Belinda numero “Pursue thu conquest, Love”), joissa italialaisen kantaattityylin vaikutus kuultavilla. Myös tässä oopperassa on politiikkaa, hovin inside-viestiä: kuningas laiminlöi vaimoaan oleskelemalla Irlannissa ja sotimalla mantereella.

Olennaisinta oopperassa on englantilaisen resitatiivin luominen, jossa rytmiset erityispiirteet (vastapisteellisyys, lyhyet synkoopit) seuraavat englannin painotuksia; ohessa nimihenkilöiden loppuselvittelyn ja Didon valituksen alut.

Semioopperoita

Muiden oopperoiden sijaan Purcell sävelsi musiikkia 49 näytelmään. Niistä valtaosa käsittää vain muutaman numeron, mutta laajimmat sisältävät niin paljon musiikkia, että ne ovat oopperoita 1600-luvun englantilaisen kielenkäytönkin mukaan. Purcellin semioopperat ovat nerokkaan kuvausvoimaista musiikkia.

Dioclesian tai The Prophetess, or the History of Dioclesian (1690) oli Purcellin ensimmäinen semiooppera ja tulosta runoilija John Drydenin (1631–1700) antamasta aihevihjeestä. Se sisältää ensin “kaksi musiikkia” (first and second music), alkusoitosta, näytösten välisoitoista sekä masquesta, jossa on runsaasti lauluja ja tansseja. Teos kertoo tavallisesta sotilaasta josta tulee Rooman keisari ja joka lopuksi V näytöksen sisältävässä laajassa, melkein puolet koko partituurista ottavassa masque-osassa vetäytyy rauhaan tiluksilleen rakkaansa Drusillan kanssa.

Painetun laitoksen (1691) esipuheessa Purcell selvittää näkemyksiään:

“Musiikki ja runous on aina tunnustettu sisaruksiksi, jotka kulkevat käsi kädessä toinen toistaan tukien; kuten runous on sanojen harmoniaa, musiikki on sävelten harmoniaa: ja kuten runous nousee proosan ja puheen yläpuolelle, samoin musiikki on runouden jalostaja. Molemmat voivat kunnostautua erilläänkin, mutta parhaimmillaan ne ovat liittyessään yhteen: näin ne ovat henkevyys ja kauneus samassa persoonassa.”

Suloinen duetto “O sweet delights of love!” on teoksen eräs suosikkinumero.

King Arthur, or the British Worthy (1691) Drydenin tekstiin on ehkä kiintein puoliooppera, sillä ei perustunut vanhaan näytelmään, vaan oli tarkoitettu uudeksi näytelmällis-musiikilliseksi kokonaisuudeksi (Dryden: “dramatick opera”). Kaarle II:n ranskalaissuuntautuneisuutta edustavat tässä vaikutteet balettikomediasta ja lyyrisestä tragediasta. Silti teoksen henki on sumeilemattoman Britannia-keskeinen. Kuten tavallista, päähenkilöt eivät laula, ja sivuhenkilöt puolestaan ainoastaan laulavat (henget voivat tehdä molempaa). Tämä oli Purcellin menestyksekkäin teos, joka sai paljon uusintaesityksiä. Tarjolla ei ollut tragediaa, vaan upeaa musiikkia, kauniita lauluja ja huumoria. Suosikkinumeroita ovat hempeä “How blest are shepherds”, “Pakkauskohtauksen” (Frost Scene) “jäämieskohtaus” “What power art thou”, rahvaanomainen “Your hay it is mow’d” sekä šovinistinen “Fairest Island”.

The Fairy Queen (1692) on laajin ja tuhlailevin partituuri (yli 2 tuntia musiikkia), joka on musiikkia Shakespearen “Kesäyön unelmaan” (A Midsummer Night’s Dream). Se koostuu viidestä masquesta; viides ja Kiinaan (!) sijoitettu masque on uusintaesityksestä 1693 ja sisältää myös lisätyn juopuneen runoilijan kohtauksen “Fi-fi-fill up the bowl” sekä dialogin “Now the maids and the men”, jotka ovat Purcellin tunnetuimpia laulukappaleita.

Semioopperan ennakkomainos (tammikuu 1692) kertoo englantilaisesta oopperaestetiikasta:

“Saamme piakkoin uuden oopperan, jossa on luvassa jotain aivan tavatonta: Hra Purcell, joka liittää italialaisen tyylin hienostuneisuuteen ja kauneuteen ranskalaisen sirouden ja iloisuuden, säveltää musiikkia kuten hän on tehnyt Kuningas Arthuriinkin, jota on esitetty useita kertoja viime kuussa. Muut kansat käyttävät oopperanimitystä vain sellaisista näytelmistä, joissa jokainen sana lauletaan. Mutta kokemus on osoittanut meille, että englantilainen neromme ei saa oikein makua jatkuvasta laulamisesta.”

The Indian Queen (1695) on näytelmämusiikki, jota Purcell ei ehtinyt saamaan valmiiksi, mutta valmistunut osa on erinomaista musiikkia. Se kertoo meksikolaisten ja perulaisten yhteenotosta; nuorempi veli Daniel täydensi V näytöksen ja lisäsi masquen. Timon of Athens (1695) on ihastuttava masque näytelmän II näytökseen, jossa nymfit ja lopuksi Cupid ja Bacchus laulavat. Cupidin “The cares of lovers” hersyttävä numero.

Oodeja ja lauluja

Purcell sävelsi 24 oodia, jotka ovat lähinnä tervehdys- ja onnentoivotuskantaatteja kuningatar Marialle, jolle valmistui kaikkiaan kuusi oodia: “Now does the glorious day appear” (1689), “Arise my Muse” (1690), “Love’s goddess sure was blind” (1692), “Come ye Sons of Art, away” (1694) sekä musiikin suojeluspyhimystä Ceciliaa tervehtiviä oodeja.

Purcell kirjoitti yli 400 laulua (kokoelmassa Orpheus Britannicus, 1698): mm. “How I sigh when I think of the charmes of my swain” (1682), “O solitude, my sweetest choice” (1687), “If Musick be food of love” (3 versiota: 1692–93), “Sweeter than roses” (1695) ja “From rosy bowers” (1695). Ylevyys ja alatyylisyys ovat molemmat läsnä lauluissa: Purcell kirjoitti sekä kapakkaporukoille että aatelisille. Seuraavaassa ensin näyte Purcellin suloisesta tyylistä:

Ruokottomasta rahvaanomaisuudesta käy esimerkiksi laulu Since the pox (pain. 1679):

"Koska uskottomuuden rokko eli rutto pitää otteessaan
kaupungin useimpia naisia
kuka naurettava narri tuhoisi aivojaan
makaamalla näiden irstaiden pirujen kanssa."
Kertosäe kuuluu:
"Emme palvo Venusta
enää jumalattarena/tuota vanhaa huorarouvaa
mutta hyysätkäämme Bacchusta
joka avittaa juomista
Maailma hukkukoon tai uikoon
Veikkonen! täytä piripintaan!"

Ei olekaan vaikeaa ymmärtää, miksi Purcellin musiikki oli osin kiellettyä 1800-luvun viktoriaanisessa Englannissa.

Purcellin kuolema, ehkä tuberkuloosi, päätti Englannin musiikin nousun ja italialaisille antauduttiin jo 1706 (Bononcini, Handelin Rinaldo 1711). Purcell oli Englannin musiikissa “a spring never followed by summer”. Charles Burneyn mukaan “Henry Purcell on yhtä suuri ylpeydenaihe englantilaisille musiikissa kuin Shakespeare näyttämötaiteessa, Milton eeppisessä runoelmassa — Locke metafysiikassa — tai Sir Isaac Newton filosofiassa ja matematiikassa.”

Ooppera ennen Handelia

Lontoon musiikkielämä oli teatterikeskeistä 1700-luvun alussa, mutta näyttämön valtasivat pääosin italialaiset säveltäjät, joiden tuotokset koettiin ylelliseksi ajanvietteeksi. Keskeisiä näyttämöitä olivat Queen’s, vuodesta 1714 King’s Theatre Haymarket (1705–) ja Drury Lane Theatre (1705–).

Italialaisuutta edusti 1705 Thomas Claytonin kokoama ooppera Arsinoe, Queen of Cyprus, johon hän oli kääntänyt italialaismusiikkia englanniksi ja joka esitettiin Drury Lane Theatressa. Samassa teatterissa esitettiin 1707 lähinnä Giovanni Bononcinin ja Alessandro Scarlattin musiikista koostunut pasticcio Thomyris, Queen of Scythia. Italian ja englannin kielen yhdistämistä kokeiltiin Scarlattin oopperaan perustuvassa oopperassa Pyrrhus and Demetrius (1708) Queen’s Theatressa. Handel saapui sitten Lontooseen 1710.


Daniel Purcellin kolmanneksi tulleen kilpailuoopperan kansilehti.

John Eccles (n. 1668–1735) oli yksi neljästä säveltäjästä, jotka kilpailivat säveltämällä William Congreven, tuolloin johtavan näytelmäkirjailijan libreton The Judgement of Paris or the Prize Music. Muita olivat John Weldon, Henry Purcellin nuorempi veli tai serkku Daniel Purcell ja Gittfried Finger. Kilpailun voitti Weldin ja Eccles tuli toiseksi. Kysymyksessä oli epäilemättä yritys saada englanninkieliseen oopperaan vauhtia. Eccles oli tuolloin jo Master of the King’s Musick -asemassa ja hänen versionsa heijastelee kenties parhaiten tuolloista Lontoon teatterielämää. Ecclesin versio (1701), A Masque, tarjoaa rikaasti ja osuvati luonnehditut roolihahmot: sodan jumalatar Pallas Atheneen liittyvät trumpetit, rakkauden jumalatar Venukseen nokka- ja poikkihuilut. Muita hahmoja ovat Merkurius (Hermes) eli jumalten sanansaattaja, Juno (Hera) — avioliiton jumalatar — sekä paimen Paris, joka valitsee jumalattarista kauneimman antamalla kultaisen omenan Venukselle tämän laulettua viimeisen laulunsa.

Näytä lisätieto

Venus
I.
Nature fram’d thee sure for Loving,
Thus adorn’d with every Grace;
Venus’ self thy Form approving,
Looks with Pleasure on thy Face.

II.
Happy Nymph who shall enfold thee,
Circled in her yielding Arms!
Should bright Hellen once behold thee,
She’d surrender all her Charms.

Ritornell

III.
Fairest she, all Nymphs transcending,
That the Sun himself has seen,
Were she for the Crown contending,
Thou would’st own her beautie’s Queen.

IV.
Gentle Shepherd, if my Pleading
Can from thee the Prize obtain,
Love himself thy Conquest aiding,
Thou that Matchless Fair shalt gain.

Eccles yritti vielä uudestaan englanninkielisen oopperan parissa teoksellaan Semele (Congreve, 1707), mutta se ei saanut ilmaan alleen ja jäi vaille jatkoa — joka oli italialaisten.

Keskustele artikkelista

Sinun täytyy kirjautua voidaksesi jättää kommentteja

Lähde: Muhi - Musiikinhistoriaa verkossa / Sibelius-Akatemia / http://www.siba.fi/muhi