FI | EN |
A A A
Tulosta artikkeli
Artikkelisarjat: Barokkiooppera Ranskassa, Saksassa, Englannissa ja Espanjassa
1. Jean-Baptiste Lully ja barokkiooppera Ranskassa
Murtomäki, Veijo

Ooppera Ranskassa – Baletti, pastoraali ja tragedianäytelmä lähtökohtina

Ranskalainen ooppera syntyi varsin myöhään, vasta 1671. Sitä ennen ranskalaisilla oli korvikkeensa: tragedianäytelmä sekä pastoraali ja baletti. Tragedioita kirjoittivat Pierre de Corneille (1606–1684), jonka murhenäytelmiä ovat muiden muassa Cid (1637), HoraceCinnaPolyeucte (1640–42) ja Oedipe (1652), sekä Jean Racine (1639–99) näytelmillään Andromaque (1667), Iphigénie (1675) ja Phèdre (Faidra, 1677), jotka ovat tärkeimpiä kirjailijan tuotannossa.

Vuodesta 1581 lähtien laadittiin hovibaletteja (ballet de cour), joissa konkretisoituivat Musiikki- ja runoakatemian (1571–) pyrkimykset runouden, tanssin ja musiikin yhdistämiseksi antiikin tapaan. Tuolloin esitettiin kuuluisa Circé, ou le Ballet comique de la Royne (“Kirke eli Kunigattaren koominen baletti”), jonka oli sommitellut italialainen tanssinopettaja Balthasar de Beaujoyeux (n. 1535–n. 1587). Baletti koostui entrée-kohtauksista, jotka sisälsivät tansseja, récit-osuuksia eli lausuttuja ja/tai laulettuja säkeistöjä, kuoroja sekä hovilauluja (airs de cour). Baletin alalajeja 1600-luvun alussa olivat vakava, koominen ja sekoitettu, historiallinen, satumainen, runollinen, fantastinen, nymfinen, pastoraalinen, ja bakkanaalinen baletti.

Italialaiset olivat yrittäneet maihinnousua italialaissyntyisen kardinaali Mazarinin (1602–61) avustuksella: esitettiin Rossin Orfeus 1647, Cavallin Egisto 1646, Xerse 1660 ja Ercole amante 1662, mutta ooppera ei tuntunut sopivan ranskalaiseen makuun. Lisäksi vaikutti pitkään siltä, ettei ranskan kieli taipuisi vokaaliseen ilmaisuun. Tosin seuraten pastoraalitraditiota, josta myös italialainen ooppera oli alun perin syntynyt, ranskalaiset runoilijat ja muusikot tekivät yhteistyötä. Charles Dassoucy sävelsi 1650 pastoraalin Les Amours d’Apollon et de Daphne (“Apollon ja Dafnen rakkaudet”), jossa oli runonäytelmän seassa tusinan verran lauluja, mutta teos on epäonneksi hävinnyt. Charles de Bey ja Michel de La Guerre tekivät ensimmäisen kokonaan lauletun pastoraalin Le Triomphe de l’Amour (“Rakkauden riemuvoitto”; 1655).

Seuraavaksi urkuri Robert Cambert (n. 1627–77) ja Pierre Perrin (n. 1620–75) laativat teoksen Pastorale d’Issy, joka oli painetun laitoksen (1659) mukaan “ensimmäinen ranskalainen musiikkinäytelmä”; sen musiikki on hävinnyt mutta libretto säilynyt. Perrin sai 1669 oikeuden perustaa “Ooppera-akatemian”, L’Académie d’opéra, jonka nimeksi tuli 1672 “Kuninkaallinen oppera-akatemia” (L’Académie royale de musique). “Akatemia” sai privilegion oopperaesityksiin koko maassa, hovia lukuun ottamatta, mikä esti luonnollisesti oopperan kehittymisen muualla. Kuninkaallisen akatemian ulkopuolella sai käyttää vain kahta laulajaa ja kuutta soittajaa, jotka eivät saaneet olla Akatemian jäseniä.

“Opéraan” valmistui Perrinin librettoon Cambertin pastoraali Pomone (1671), joka on ensimmäinen “suuri” ranskalainen ooppera. Sitä esitettiin 146 kertaa, teoksen koneita eli näyttämölaitteita pidettiin hämmästyttävinä, tansseja nautittavina, lauluja suloisina ja tekstiä hirveänä; kokonaisuudesta vain alkusoitto, prologi, ensimmäinen näytös ja viisi sivua toista näytöstä ovat säilyneet. Perrin joutui tosin riitojen ja petosten vuoksi vankeuteen, mutta kirjoitti vielä tämän jälkeen sankarillisen pastoraalin Les Peines et les Plaisirs de l’Amour (“Rakkauden piinoja ja iloja”; 1672).

Jean-Baptiste Lully (1632–1687)

Nicolas Mignardin maalaama Lullyn muotokuva.

Lully oli ranskalaistunut italiaano, joka syntyi Firenzessä ja tuli Ranskaan 13-vuotiaana kuninkaan serkun talouteen italian opettajaksi ja hämmästytti kitaransoitollaan. Lullystä kehittyi äkkiä taitava viulisti, kitaristi ja tanssija, joka teki yhteistyötä Lambertin kanssa ja nai myöhemmin tämän tyttären.

Balettia ja komediaa

20-vuotiaana Lully tanssi 14-vuotiaan kuninkaan ja Lambertin kanssa samalla näyttämöllä baletissa Ballet royal de la nuit (“Kuninkaallinen yöbaletti”, 1653) ja hän sai välittömästi tittelin Compositeur de la Musique instrumentale de la Chambre (Kamarisoitinmusiikin säveltäjä). Lully teki jatkossa töitä hovirunoilija Isaac de Benseraden (1613–91) kanssa ja sai yli 20:llä produktiolla aikaan hovibaletin uuden kukoistuskauden 1658–81. Lully pääsi 1661 kuninkaan Kamarimusiikin johtajaksi ja yli-intendentiksi, Surintendant de la musique et compositeur de la musique de la chambre. 1662 Lully sävelsi numeroita Cavallin Herkules-oopperaan; 1663 hän nai Michel Lambertin tyttären.

Seuraavaksi lully teki hedelmällistä yhteistyötä komedianäytelmän neron, Jean-Baptiste Molièren (1622–73) kanssa: 1664–71 valmistui koomisia baletteja, comédie-ballet, joista tunnetuimpia ovat Le mariage forcé (“Pakkoavioliitto”, 1664) ja Le Bourgeois gentilhomme (“Porvari aatelismiehenä”, 1670), joka koostuu varsinaisesta näytelmämusiikista sekä näytelmän jälkeen seuraavasta, kuusi entréetä käsittävästä “Kansojen tanssista” (Ballet des nations). Koomisissa baleteissa Lully sävelsi näytelmän lomaan soitinnumeroita (alkusoitto, marsseja yms.), lauluja ja tansseja. Viimeinen yhteistyön tulos Molièren kanssa, Psyché (1671) oli alalajiltaan tragédie-ballet eli se oli lähellä tulevaa traagista oopperaa, jommoisen siitä Lully muokkasikin 1678. Lully oli mukana yhteensä 44 baletin tekemisessä vuosina 1652–1685.

Porvari aatelismiehenä

Raikuleimpia Molièren ja Lullyn yhteistyön tuloksia on “Porvari aatelismiehenä” (1670), jossa näytelmän lisäksi on alkusoitto, dialogeja, lauluja ja soitinnumeroita. Teoksen neljännessä näytöksessä (kohtaukset 9–13) on erityinen “Turkkilainen seremonia”, joka alkaa “Turkkilaisella marssilla” ja jatkuu Muftin ja nokkelan, turkkilaiseksi pukeutunene Cléonte-sulhon sekä samoin pukeutuneiden ystäviensä pähkähullulla osuudella. Porvari eli herra Jourdain haluaa nimittäin Lucile-tyttärelleen aatelisen aviomiehen, mutta joutuu tyytymään “turkkilaisen” suurmiehen, “Turkin keisarin pojan”, vävyksi saamiseen; itse hän saa “mamamouchin” arvonimen.

Näytä lisätieto

LE MUFTI
Se ti sabir,
Ti respondir;
Se non sabir,
Tazir, tazir.
MUFTI
Jos tolkku saa,
ni vastaa vaa,
jos ei saa, nii
suu kii, suu kii!
Mi star Mufti:
Ti qui star ti?
Non intendir:
Tazir, tazir.
Minu mufti, mitte
sinu olla itte?
Ei tolkku saa,
Vait olla vaa!
Deux Derviches font retirer le Bourgeois. Le Mufti demande aux Turcs de quelle religion est le Bourgeois, et chante: Kaksi dervissiä vie Porvarin pois. Mufti kysyy turkkilaisilta, mitä uskontoa Porvari tunnustaa, ja laulaa:
Dice, Turque, qui star quista,
Anabatista, anabatista?
Sano, turkko, tolla mike usko olla?
Anababtista? Anababtista?
LES TURCS répondent:
Ioc.
TURKKILAISET vastaavat:
Jok.
LE MUFTI
Zwinglista?
MUFTI
Zwinglista?
LES TURCS:
Ioc.
TURKKILAISET:
Jok.

LE MUFTI
Coffita?

MUFTI
Koffiitta?
LES TURCS:
Ioc.
TURKKILAISET:
Jok.
LE MUFTI
Hussita? Morista? Fronista?
MUFTI
Hussiitta? Morista? Fronista?
LES TURCS
Ioc. Ioc. Ioc.
TURKKILAISET
Jok, jok, jok.
LE MUFTI répète.
Ioc. Ioc. Ioc.
Star pagana?
Mufti toistaa.
Jok, jok, jok.
Pakana?

LES TURCS
Ioc.

TURKKILAISET
Jok.

LE MUFTI
Luterana?
MUFTI
Luteraana?
LES TURCS
Ioc.
TURKKILAISET
Jok.
LE MUFTI
Puritana?
MUFTI
Puritaana?
LES TURCS
Ioc.
TURKKILAISET
Jok.
LE MUFTI
Bramina? Moffina? Zurina?
MUFTI
Bramiina? Moffiina? Zuriina?
LES TURCS
Ioc. Ioc. Ioc.
TURKKILAISET
Jok, jok, jok.
LE MUFTI répète.
Ioc. Ioc. Ioc.
Mahametana, Mahametana?
MUFTI toistaa.
Jok, jok, jok.
Mahametaana? Mahametaana?
LES TURCS
Hey valla. Hey valla.
TURKKILAISET
Hii Vallah! Hii Vallah!
LE MUFTI
Como chamara? Como chamara?
MUFTI
Sano nimi, ele salla!
LES TURCS
Giourdina, Giourdina.
TURKKILAISET
Giourdina, Giuourdina.
LE MUFTI
Giourdina.
MUFTI
Giuourdina.
LE MUFTI sautant et regardant de côté et d’autre.
Giourdina? Giourdina? Giourdina?

MUFTI hypähtäen ja katsoen joka puolelta.
Giuourdina? Giuourdina? Giuourdina?
(suom. Sulevi ja Otto Manninen, 1959)

Lyyrinen tragedia näkee päivänvalon

Lully osti ahdinkoon joutuneelta Perriniltä ovelasti kuninkaallisen erioikeuden oopperan tekemiseen 1672 ja sävelsi kolminäytöksisen pastoraalin Les Fêtes de l’Amour et de Bacchus (“Amorin ja Bacchuksen juhlat”, 1672), joka miltei lopetti pastoraalitradition. Lullyn privilegio takasi hänelle kuolemaan saakka yksinoikeuden näyttämömusiikkiteosten esittämiseen: sävelsi 15 vuoden ajan 1673–87 miltei joka vuosi suuren oopperan: kokonaisia lyyrisiä tragedioita valmistui yhteensä 13. Vain musiikkiakatemiaan kuulumattomat muusikot saivat Lullyn lisäksi esittää musiikkiteatteria muualla, mutta silloinkin muusikoiden määrä oli supistettu kahteen laulajaan ja kuuteen soittajaan.

Kuninkaallisen musiikkiakatemian perustamisen jälkeen 1669 Lully oli muuttanut käsitystään oopperan tekemisestä: hän oli opiskellut huolella näyttelijöiden deklamaatiota, ranskan kielen rytmiä, aksentteja, intonaatiota. Huomioidensa pohjalta hän loi tarkasti nuotinnetun, omalaatuisen ranskalaisen resitatiivin, récitatif simple tai récitatif ordinaire tai récitatif mesuré (yksinkertainen, tavallinen tai mitallinen resitatiivi), joka eroaa suuresti italialaisesta resitatiivista ja on lähempänä ariosoa. Lisäksi oli olemassa récitatif à noté tai récitatif obligé, joka oli painavampi ja enemmän orkesterin säestämä.

Lully loi ensimmäisessä traagisessa oopperassaan Cadmus et HermioneTragédie-Lyrique en 5 actes et un Prologue (1673) eri aineksista (tragedia, hovibaletti, pastoraali, komedia ja -tragediabaletti, italialainen ooppera, air de cour, kevyet populaarilaulut) uuden oopperamuodon tragédie lyrique (laulettu murhenäytelmä); Lullyn käyttämä lajinimi on tosin tragédie en musique (musiikkitragedia). Lullyn libretistinsä kanssa luoma lyyrinen tragedia on kaikkinensa komeaa hoviviihdettä — kuninkaallista edustusoopperaa, jossa valtasuhteet ja kuninkaan itsevaltius määritellään.

Olennaista Lullylle oli yhteistyö runoilija Philippe Quinaultin (1635–88) kanssa, mikä takasi libretolle yhtenäisyyden oopperan heterogeenisista elementeistä huolimatta; aiheet olivat mytologiasta ja ritaritarinoista. Uudessa lyyrisessä musiikkitragediassa eteneminen perustuu pitkälti resitatiiviin, joka poukamoituu välillä pieniksi lauluiksi (airs) ilman suurta kontrastia laulutyylissä, sillä ne olivat kotoisin air de cour -lajista; laulut ovat usein tanssirytmisiä ja kaksiosaisia. Lauluääninä Lullylla olivat käytössä basso, kontratenori, tenori ja sopraano.

Lyyrisessä tragediassa esiintyy 24 soittajan 5-ääninen orkesteri Vingt-quatre violons du roi (“Kuninkaan 24 jousta vuodesta 1626”). Sen kokoonpano on 6+4+4+4+6, jota vahvistivat 4 oboeta ja 2 fagottia sekä continuocembalo. Orkesteri soittaa oopperan aluksi ranskalaisen alkusoiton, jossa on hidas pisterytminen johdanto ja nopea fugeerattu päätösvaihe. Lully suosi jousiorkesterina tosin pienempää kokoonpanoa, La Petite Bande, jossa on jousia “vain” 6+2+2+2+4 ja puhaltimia ja joka oli muodostettu 1648. Siinä puupuhallinten käyttö, eritoten ns. Lullyn trio (2 oboeta ja fagotti), loi tyylin, jota jäljiteltiin kaikkialla (mm. Muffat, Fischer, Purcell).

Ooppera alkaa aina prologilla, jossa kehuskellaan hallitsijan urotekoja ja jossa allegoriset hahmot kiistelevät voimillaan (Rakkaus, Viininjumala, Rauha, Kunnia, Viisaus jne.). Oopperassa on viisi näytöstä, jotka sisältävät lauluja, kuoroja, tansseja ja kuvaavia soitinnumeroita.

Divertissement (“viihdytys”) on tragedian sisällä oleva tanssi- ja laulunumeroita sisältävä ja usein varsinaisesta toiminnasta erillään oleva viihdyttävä tuokio, jolloin se voi muodostaa kontrastin traagiselle tilanteelle tai sankarille tai alleviivata vallitsevaa tunnelmaa. Se on usein pastoraali- ja taistelumusiikkia yms.; ooppera voi myös päättyä divertissementiin.

Soitinnumeroita eli symphonies on useita: 1) alkusoitot; 2) dramaattiset soitinnumerot, jotka kuvaavat esimerkiksi ukkosta, unta, hautajaisia, jumalten laskeutumisia, infernaalisia kohtauksia, triumfeja; 3) karakteriset tanssit (kylätanssit, maalaisten ja merimiesten tanssit, villien tanssit jne.)

Kuninkaan sairastumisen ja ennakoidun tervehtymisen vuoksi säveltämänsä Te Deumin esityksessä (1686) Lully löi tahtisauvalla varpaaseensa, sai verenmyrkytyksen ja kuoli. Sitä ennen Lully ja Quinault olivat luoneet lajin, joka säilytti asemansa läpi 1700-luvun.

Oopperoita

Cadmus et Hermione (1673) oli ensimmäinen “lyyrinen tragedia” Quinault’n librettoon Ovidiuksen Metamorfoosien mukaan. Mukana on vielä koomisia elementtejä joidenkin henkilöhahmojen ansiosta (Cadmusin palvelija Arbas, Hermionen imettäjä). Prologissa Auringon säteet voittavat Python-käärmeen (viittaus luonnollisesti kuninkaaseen). Itse tarina kertoo lemmenparista, Theban kaupungin perustajasta ja kuninkaasta Cadmuksesta sekä Venuksen ja Marsin tyttärestä (Hermione = Harmonia). Muita henkilöitä ovat Arbas, joka on Cadmusin kilpailija, Pallas Athene/Minerva, Amor, Juno ja Juppiter. Cadmus luulee menettäneensä Hermionen, koska Juno on ryöstänyt neidon sateenkaaren päälle, mutta Pallas ja Juppiter ovat suosiollisia Cadmukselle, joka pysyy visuna rakkaudelleen ja on rohkea tappaessaan lohikäärmeen, toisin kuin sitä pakeneva Arbas. Divertissement tällä kertaa liittyy pääjuoneen; mukana on paljon soitinnumeroita, menuetteja. Ensiesitys oli Pariisin “Kuninkaallisessa akatemiassa” ja kuningas oli mukana; itse asiassa useimmat Lullyn oopperat näkivät päivänvalon jossain Pariisin “Kuninkaallisessa akatemiassa” tai jossain kuninkaan monista kaupunkilinnoista, sillä Versailles’sa, joka otettiin virallisesti käyttöön 1682, ei ollut oopperateatteria ennen kuin vasta 1770.

Alceste, ou Le Triomphe d’Alcide (“Alkestis eli Herkuleksen riemuvoitto”; 1674) on Euripideen tragedian vapaa sovellus. Siinä kuoron osuus oopperassa on kasvanut, resitatiivin vähentynyt. Jokaisessa näytöksessä on divertissement: 1) merellinen juhla Admeton ja Alkestiksen häuden kunniaksi; 2) Skyyroksen taistelu; 3) Alkestiksen hautajaisjuhla; 4) maanalainen juhla Akestiksen manalaan vastaanottamisen kunniaksi; 5) Apollon määräämä juhla Alkestiksen kunniaksi, joka voitti Haadeksen ja Rakkauden.

Atys

Atys (1676) sai ensiesityksen monen muun Lullyn oopperan tavoin St-Germain-en-Laye -linnassa, joka toimi Louis XIV:n residenssinä 1682 asti.
• Prologissa Aika ja Flora, kevään jumalatar, imartelevat sotaan lähtevää sankaria, Atys’ta (= Aurinkokuningasta).
• I näytöksessä Atys ottaa vastaan luonnon ja vuorten jumalatar Kybelen, jonka pitäisi juhlistaa Sangariden ja Fryygian kuningas Celenuksen häitä, mutta tosiasiassa Sangaride haluaa Atys’n, joka yllättäen vastaakin rakkauteen. Seuraa lemmenlaulua, fryygialaisten tansseja sekä Kybelen ja kuoron ylistyslaulu rakkaudelle “Nous devons nous animer/d’une ardeur nouvelle” (“Meidän täytyy elähtäytyä/uudesta [rakkauden] hehkusta”). Kuorosta “Nous devons nous animer” Purcell teki kuuluisan trumpettimelodian.

Kybelen temppelin näyttämökuva.

• II näytöksessä tapahtuu Kybelen temppelissä. Sekä Celenus että Atys haluavat Kybelen ylipapiksi, mutta Kybele valitsee Atys’n, jota hän on aiemmin salaa rakastanut. Kansojen kuoro laulaa “Célébrons la gloire immortale” (“Juhlikaamme kuolematonta kunniaa”); kansakunnat ja zefyyrit (länsituulet) tanssivat.

• III näytöksessä Atys pohtii rakkauden ja velvollisuuden välistä ristiriitaa: hän rakastaa Sangaridea, mutta Celenus on hänen ystävänsä. Kybele vaivuttaa Atys’n uneen (sommeil), jossa on sekä miellyttävä että varoittava jakso. Sangaride saapuu ja haluaa keskeyttää häämenot Celenuksen kanssa, mitä Atys puoltaa ja mihin Kybelekin yhtyy, mutta ei mieluusti, sillä hän on yhä rakastunut Atys’een ja laulaa päätteeksi lamenton. Atys’n unen kuvaus huiluineen ja viuluineen on herkkä: aluksi laulaa personifioitu Uni (Le Sommeil), sitten unenjumala Morphée (Morfeus):”Dormons, dormons tous;/Ah que le repos est doux” (“Nukkukaamme kaikki/oi kuinka lepo on suloista.”), “Regnez, divin Sommeil, regnez sur tout le monde” (“Hallitse jumalainen Uni, hallitse koko maailmaa.”):

• IV näytöksessä Sangaride nähtyään Atys’n hämmennyksen tulkitsee sen Kybelen kilpailun seuraukseski ja luulee tulleensa hylätyksi Celenukselle.    Väärinymmärrys ratkeaa ja rakastavaiset vannovat ikuista uskollisuutta. Atys aikoo pyytää Sangariukselta, rakastettunsa isältää lupaa meneillään olevien hääjuhlallisuuksien keskeyttämiseksi.

• V näytöksessä Celenus ja Kylebe liittouvat kostaakseen rakastavaisille. Kybele saa Atys’n hulluuden tilaan taioillaan, jolloin Atys surmaa Sangariden luultuaan tätä hirviöksi. Kybele estää tämän ja muuttaa Atys’n männyksi. Jumalatar valittaa tragedian päätteeksi.

Oopperan monimutkainen rakkausjuoni heijastelee Louis XIV:n valloituksia rakkauden saralla: hän oli naimissa Itävallan Marie Thérèsen kanssa (–1683), minkä jälkeen hänen toinen, vaikkakin epävirallinen vaimonsa oli Madame de Maintenon (1683–1715). Lapsia kuningattaren kanssa syntyi viisi, joista vain yksi — Louis de France (1661–1711) — eli aikuisikään. Sen sijaan Louis sai rakastajattarensa (1661–67) Louise de La Vallièren kanssa kuusi lasta ja Madame de Montespanin (rakastajatar 1667–80) kanssa kahdeksan lasta; kaikkiaan 16–17 rakastajattariensa kanssa syntyneistä lapsista kahdeksan sai virallisen aseman.

Amadis (1684) merkitsi käännettä kreikkalaisesta mytologiasta kohden ritaritaruja: siinä on kuuluvilla uusi lyyrisyys sekä muistettavia lauluja (airs). Orkesterilla on painokas rooli resitatiiveissa (récitatif obligé) ja airs’ssa. Ooppera päättyy pitkään ja komeaan chaconneen.

Roland

Roland (1685) käsittelee Rakkauden ja Kunnian välistä taistelua keskiaikaisessa aiheessa. Nimirooli on ainoa bassorooli Lullyn tuotannossa. Oopperan prologissa suitsutetaan Rolandia (= Louis’ta) suurena valloittajana ja rauhantekijänä: Louis oli solminut rauhan Espanjan ja Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan kanssa 1684 ja kumonnut 1685 Nantesin ediktin (1598) karkoittaakseen protestantit pois valtakunnasta, mikä aiheutti noin 200.000 protestantin poistumisen maasta; Louis vainosi myös katolilaisuuden protestihaaraa jansenismia (kannattajanaan mm. Sainte-Colombe). Prologin lopulla lauletaan:

Le vainqueur a contraint la guerre
d’eteindre son flambeau.
Il rend le repos à la terre
quel triomphe est plus beau!”
Valloittaja on pakottanut sodan
sammuttamaan soihtunsa.
Hän palauttaa rauhan maan päälle
mikä riemujuhla olisi kauniimpi!”

Erityisen komea ja laaja on III näytöksen päättävä chaconne “C’est Médor qu’une Reine si belle/a choisy pour régner avec elle.” (“Medoro on kauniin Kuningattaren/valinnut  hallitakseen hänen kanssaan.”), jossa Angelica viettää häitä kuninkaaksi valitsemanssa Medoron kanssa. Chaconne on tässä toistuvalle ja varioitavalla bassoaiheelle perustuva tanssi ja vaikuttavasti kasautuva kuorokohtaus näytösten lopussa. Ooppera päättyy Aurinkokuninkaan ylistykseen, joka on juuri mennyt uusiin naimisiin Madame de Maintenonin kanssa.

Armide

Gabriel de Saint-Aubin: Armiden näyttämökuva Palais-Royalen esityksestä 1761.

Armide (1686) oli viimeinen Lullyn ja Quinault’n yhteistyön tulos, samalla tragedioista kehittynein sekä musiikillisesti että draamallisesti. Teoksen ilmeikäs melodiikka ja traaginen aihe säilyttivät suosion Pariisissa vuoteen 1764 saakka. Prologissa Viisaus ja Kunnia kiistelevät. Ristiretkisankari Renaud (Rinaldo) ja itämainen velhotar Armide (Armida) ovat päähenkilöt; Armida yrittää valloittaa viimeisenkin hänelle antautumatta jääneen ristiretkisankarin, mikä onnistuu vaivuttamalla Renaud uneen ja viemällä hänet lemmensaarelle.

Poussin: Rinaldo ja Armida (1629)

Armidessa Lullyn luoma ranskalainen alkusoitto on tyypillisimmillään: aluksi esiintyy pisterytminen, hitaahko vaihe, josta seuraa fugeeraava ja nopea vaihe; nopean vaiheen lopussa 6/4-tahtilaji vaihtuu takaisin aloituksen 2/2-tahtilajiin.

Rinaldon unen kuvaus ja Armidan monologi “Enfin il est en ma puissance” (“Vihdoinkin hän on vallassani”) II näytöksessä ovat musiikillisesti mestarillisia, samoin Armidan furia-kohtaukset III ja V näytöksessä. Monologissa ranskalainen mitallinen resitatiivi noudattaa hämmöstyttävän hyvin ranskan painotuksia, sillä vahvalla tahdinosalla on aina painollinen tavu, mistä johtuvat useat tahtilajinvaihdokset.

 

Näytä lisätieto

Acte II scène 5.

(ARMIDE, tenant un dard à la main)
Enfin, il est en ma puissance,
Ce fatal ennemi, ce superbe vainqueur.
Le charme du sommeil le livre à ma vengeance.
Je vais percer son invincible coeur.
Par lui, tous mes captifs sont sortis d’esclavage,
Qu’il éprouve toute ma rage…
(Armide va pour frapper Renaud et ne peut exécuter le dessein qu’elle a de lui ôter la vie)
Quel trouble me saisit, qui me fait hésiter !
Qu’est-ce qu’en sa faveur la pitié me veut dire ?
Frappons… Ciel ! Qui peut m’arrêter ?
Achevons… Je frémis ! Vengeons-nous… je soupire !
(ARMIDA, pitäen tikaria kädessään)
Lopultakin hän on vallassani,
tämä kohtalokas vihollinen ja ylväs valloittaja.
Lumo unen luovutti hänet kostolleni;
aion lävistää hänen voittamattoman sydämensä.
Hänen vuokseen kaikki vankini ovat vapautuneet orjuudestaan;
miten hän nostattaakaan kaiken raivoni.
(Armida aikoo iskeä Rinaldoa, mutta ei pysty toteuttamaan aietta riistä tältä hengen.)
Miksi tunnen hämmenystä? Mikä saa minut epäröimään?
Mikä saa minut tuntemaan sääliä häntä kohtaan?
Isketään … taivas! Mikä voi minua estää?
Saatetaan loppuun … vapisen! Kostakaamme … huokaan!
Est-ce ainsi que je dois me venger aujourd’hui ?
Ma colère s’éteint quand j’approche de lui.
Plus je le vois, plus ma vengeance est vaine.
Mon bras tremblant se refuse à ma haine.
Ah ! Quelle cruauté de lui ravir le jour !
A ce jeune héros, tout cède sur la terre.
Qui croirait qu’il fût né seulement pour la guerre ?
Il semble être fait pour l’amour.
Ne puis-je me venger à moins qu’il ne périsse ?
Hé ! Ne suffit-il pas que l’amour le punisse ?
Puisqu’il n’a pu trouver mes yeux assez charmants,
Qu’il m’aime au moins par mes enchantements,
Que s’il se peut, je le haïsse.
Täytyykö minun kostaa tänään!
Suuttumukseni lauhtuu, kun lähestyn häntä.
Mitä enemmän häntä katselen sitä turhemmaksi käy kostoni;
käteni vapisee ja kieltäytyy antamasta periksi vihalleni.
Ah! Miten julmaa olisi riistää häneltä päivän valo!
Tämän nuoren sankarin edessä kaikkien on antauduttava.
Kuka uskoisi, että hänet on luotu vain sotimaan?
Hän näyttää olevan tehty rakkautta varten.
Enkö voisi kostaa vähemmälläkin kuin surmaamalla hänet?
Niin! Eikö hänelle riittäisi rakkauden rangaistus?
Koska hän ei ole pitänyt silmiäni kyllin kauniina,
rakastakoon hän minua edes taikavoimieni ansiosta,
jotta, mikäli pystyn, vihaisin häntä.