A A A
Tulosta artikkeli
Artikkelisarjat: Barokkiooppera Italiassa
2. Italialainen ooppera Saksassa ja Itävallassa
Murtomäki, Veijo

Saksaa ei ollut olemassa minään yhteisenä käsitteenä tai kansakuntana, joten riippuen alueesta, kaupungista tai ruhtinaasta, suosittiinko siellä joko italialaista tai ranskalaista oopperaa. Eteläisen ja itäisen Saksan hoveissa italialainen ooppera määräsi muodin, länsiosissa ranskalainen.

Agostini Steffani (1654–1728)

Steffani oli italialaisen täysbarokin, oopperan klassisen vaiheen (samoin kuin Corelli soitinmusiikissa) huomattavimpia edustajia, joka toimi tosin pääasiallisesti Saksassa (München, Hannover, Düsseldorf). Hän syntyi Venetsiassa, pääsi 1667 Münchenin hoviin, ja sen jälkeen 1672 opiskelemaan Roomaan; seuraavaksi takaisin Müncheniin 1674, jossa hän toimi hoviurkurina ja jonne sävelsi viisi oopperaa 1688 mennessä. Hannoverin herttuan hovissa (1688–1703) valmistui kahdeksan oopperaa, Düsseldorfissa uudestaan (1703–09) ja uudet kolme oopperaa, kunnes hän  palasi Hannoveriin loppuiäkseen käydäkseen vielä 1727 Lontoossa. Steffani oli paitsi säveltäjä myös piispa ja tärkeä diplomaatti paavin ja eri ruhtinaiden suhteiden hoitajana.

Steffani sävelsi muodollisesti ja ilmaisullisesti tasapainoisia, suhteikkaita ja konsertoivia aarioita, jotka ovat usein laajoja da capo -aarioita kontrastoivan keskiosan kanssa. Aarioille on tyypillistä aloitus yksittäisellä soolofraasilla, jota seuraa orkesterin välisäe ja fraasin kehitys sooloäänellä (= mottoaloitus). Steffani käytti “walking bass” -tekniikkaa ja konsertoivia soittimia vastaäänineen. Yliluonnollisten hahmojen esiintyessä kuullaan jousisäesteisisä resitatiiveja ombra-karakteri (ital. = varjo) vallitsee.

Oopperoita valmistui 18, joista kaksi on hävinnyt. Oopperoissa on 60–70 aariaa ja useimmat ne ovat da capo -tyyppiä. Oopperoissa myös ranskalaisvaikutteita: Lullyn alkusoitto sekä trio ja baletteja; lisäksi duettoja ja ensemblejä 3–6 äänelle. Steffani oli tärkeä välittäjähahmo ja 1600-luvun lopun venetsialaistyylin edustaja siirryttäessä täysbarokista myöhäisbarokkiin (Handel). Saksannoksina kuuden oopperat esitykset vaikuttivat (1695–99) olennaisesti myös saksalaisen oopperatyylin muodostumiseen.

Marco Aurelio (“Marcus Aurelius”, V. Terzago; München, 1681), drama per musica, oli Steffanin ensimmäinen ooppera.

Niobe. Regina di Tebe

“Niobe. Theban kuningatar” (Orlandi; München, 1688), drama per musica, on Steffanin ensimmäinen kreikkalaiseen mytologiaan perustuva ooppera, jonka aihe on otettu Ovidiuksen Metamorfoosien VI kirjasta. Opetuksena on “ylpeys käy lankeemuksen edellä”. Oopperassa on sinfonioita, baletteja, runsaasti obligato-säesteisiä aarioita, patarumpuja ja trumpetteja käytetään komeutta lisäämään.

Oopperan nimihenkilö on Fryygian hallitsijan Tantaloksen tytär, joka on poikkeuksellisen neuvokas nainen; hänen miehensä Anfione on puolestaan Zeuksen poika. Anfione hylkää menestyksensä vuoksi jumalat, jotka rankaisevat surmaamalla Nioben lapset, minkä jälkeen Anfione tekee itsemurhan ja Niobekin kuolee suruunsa. Seuraavassa Nioben järkyttävä loppukohtaus:

Näytä lisätieto

Atto III/scena 12.

NIOBE

recitativo
Ahi, che trafitto
privo d’alma,
e di vita in terra stassi
chi diè vita alle pietre,
anima à i sassi.
Sposo chi mi ti ruba?
Figli chi à me vi toglie.
Giacciono al suol recise
tutte le mie speranze.
Mà negandomi i pianti
immenso affanno.
Cinta l’alma di nube horrida,
e tetra, già mi rende di pietra.
recitativo (loppuosa)
Oi kuinka lävistettynä
riistettynä sieluni
ja elämäni maan päällä
kuka herättäisi henkiin kivet,
elähdyttäisi kalliot.
Kuka ryösti aviomieheni?
Kuka riisti minulta lapset?
Tomussa makaavat raunioina
kaikki toiveeni.
Mutta minulta riistää itkun
suunnaton tuska.
Sieluani ympäröivät kauhun pilvet
ja synkkänä muutun kiveksi.
aria
Funeste imagini
già mi tormentano;
Stigie voragini
già mi spaventano:
vinta al fin dall’empia sorte
figli, sposo, io son di morte.
aria
Kuoleman kuvat
jo minua kiduttavat;
Styxin rotkot
jo minut lamaannuttavat:
lannistamana julman kohtalon,
lapset, aviomies, olen kuoleman oma.

Henrico Leone

“Henrik Leijona” (O. Mauro; Hannover, 1689), dramma per musica, on sävelletty Hannoverin oopperan avajaisjuhliin ja samalla Bardowickin taistelun 500-vuotisjuhlallisuuksiin. Steffani sävelitti aiheita siten, kun ruhtinas tilasi, myös Saksan historiasta: teoksen valtapoliittisena viestinä piti oleman, että Hannoverin herttua Ernst Augustin hallitsema hovi nousi merkityksessä brandenburgien, saksien ja habsburgien yläpuolelle. Henrik on ristiretkisankari, jonka Metilde-vaimoa vikitellään poissaollessa. Brandenburgin herttua Almaro yrittää saada Metilden tämän imettäjän ja lumoojattaren Errean avulla, ja Metildelle uskotellaan hänen miehensä Henrikin kuolleen. Matkan varrella kohden onnellista loppuratkaisua Henrik tappaa leijonan ja lohikäärmeen. Ooppera on synteesi ranskalaisesta ja italialaisesta tyylistä.

Näytä lisätieto

Atto primo. Scena prima.
Spiaggia del Mediterraneo con mare tempestoso.
Dietro la cortina s’ode strepito d’onde, di venti, e di navi percosse, grida flebili, ordini confusi, e voci disperate de’ Marinari, che fra’ lampi, e nembi esclamano.

Välimeren ranta ja myrskyävä meri. Verhon takaa kuuluu aaltojen, tuulen ja pirstoutuvien laivojen tuottamaa pauhua, avunhuutoja, sekavia ohjeita ja merimiesten epätoivoisia ääniä, kun he huutavat salamoiden ja rankkasateen keskellä.
MARINARI
Cieli Cieli aita, pietà la nave a perir va,
l’antenna si spezzò; si salvi chi può.
MARINARI
Taivas auta, armoa, laiva haaksirikkoutuu,
masto on pirstana; pelastautukoon ken voi.
HENRICO (recitativo)
Inferocite o venti, imperversate o Mari,
e si scateni a’ danni miei l’Abisso;
congiurate la Terra e l’Aria,
e l’onda secondin contro me gli odi di Frederico.
Può ben morir, mà non temer Henrico.
HENRICO (resitatiivi)
Raivotkaa tuulet, riehukaa Meret,
ja pääsköön valloilleen tuhokseni Syvyydet;
liittoutukaa Maa ja Taivas,
ja aallot nostakoot vastaani vihat Fredrikin.
Voi kyllä kuolla, mutta ei pelätä Henrik.
HENRICO (aria)
Tra le braccia de la morte io confido, e spero ancor.
Al dispetto de la sorte si mantien sempre più forte
la costanza in questo cor.
HENRICO (aaria)
Käsissä kuoleman olen luottavainen ja toivon yhä,
huolimatta kohtalosta säilyy yhä vahvempana
hellittämättömyys tässä sydämessä.

La lotta d’Ercole con Acheloo (“Herkuleksen taistelu Akhelooksen kanssa”, Mauro; Hannover, 1689), divertimento drammatico, kertoo joenjumalan turhasta kamppailusta pitää itsellään myös Herakleksen/Herkuleksen mielimä ja tuleva puoliso Deianeira.

Orlando generoso (“Jalomielinen Orlando”, Mauro; Hanover, 1691), drama, tapahtuu Kiinassa, jonne päähenkilö on mennyt tapaamaan rakkautensa kohdetta Angelicaa, Kiinan keisari Galafron tytärtä, joka puolestaan haluaa sulhokseen alempisäätyisen Medoron. Orlando tulee hulluksi, kun valepukuinen Angelica torjuu hänet ja kun Galafro vikittelee miheksi pukeutunutta tytärtään. Orlando ja Angelica päätyvät selliin ja tapaavat vihdoin oikein identiteetein, mutta Orlando luopuu pyyteistään, jolloin Galafro myöntää tyttärelleen luvan naida Medoro.

Il Turno/Enea o Amor vien dal destino (“Turnus/Aeneas eli rakkaus seuraa kohtalosta”, Mauro; Hannover, 1693–97; Düsseldorf, 1707), dramma, on monimutkainen kahden parin ooppera, jonka lopussa oikeat ihmiset naivat toisensa (Lavinia saa Aeneaksen, jotta he voivat perustaa Rooman, ja Giuturna saa Turnuksen, vaikka aluksi Lavinia on latinalaisruhtinas Turnuksen kihlattu).

Tassilone (Pallavicino; Düsseldorf, 1709), tragedia per musica, käsittelee myös Saksan historiaa Kaarle Suuren aikaan, ja nimihenkilö on Baijerin hallitsija.

Wien italialaisen oopperan keskuksena

Wienistä tuli Habsburgien vallassa suorastaan italialaisen oopperan pääpaikkoja Italian ulkopuolella aina 1800-luvun vaihteeseen saakka, sillä keisarit keräsivät nuotteja, toivat italialaisia säveltäjiä (alkaen Cestistä) ja libretistejä hoviin. Leopold I (1657–1705) toimi itsekin säveltäjänä. 1600-luvun lopulla oopperassa tapahtui käänne vakavoituvaan suuntaan. Tekstiuudistus tapahtui 1700-luvun alussa: keskitettiin draamaa, luovuttiin juonen monimutkaisuuksista ja karsittiin koomisten elementtien osuutta, korostettiin historiallista totuutta ja suuntauduttiin uudestaan kohden klassista tragediaa.

Antonio Draghi (1634–1700)

Riminissä syntyneestä, Venetsiassa koulitusta säveltäjästä tuli wieniläisen oopperan keskeisiä vaikuttajia. Hän tuli 1658 Wieniin ensin libretistiksi, sitten oopperasäveltäjäksi ja lopulta hovin teatterimusiikin johtajaksi (1673) ja keisarilliseksi kapellimestariksi (1682). Hän sävelsi 118 oopperaa, monet niistä hovirunoilija Nicolò Minaton librettoihin. Draghi loi Cestin ja Cavallin pohjalta vokaalisesti loistokkaamman ja da capo -aarioihin perustuvan oopperan. Puolet oopperoista edustaa dramma per musica -lajia, toinen puoli lajia festa teatrale tai festa musicale, jotka olivat keisarittaren merkkipäiviksi sävellettyjä juhlaoopperoita. La mascherata (“Naamiaiset”; 1666), compositione drammatica, on ensimmäinen ooppera, johon hän kirjoitti itse myös tekstin.

Marc’Antonio Ziani (1653–1715)

Ziani oli Venetsiassa syntynyt wieniläistynyt säveltäjä, joskin hän 1679–1700 sävelsi pääosin Venetsiaan. Hän pääsi 1700 Wieniin varahovikapellimestariksi ja sävelsi 1700–15 hoviteatterille 20 näyttämöteosta. Zianilta on säilynyt 21 oopperaa ja 27 on kadonnut.

Johann Joseph Fux (1660–1741)

Fux on tullut paremmin tunnetuksi kontrapunktiteoreetikkona, mutta hän oli aikansa merkittävin syntyperäinen itävaltalaissäveltäjä, hovisäveltäjä, ja vuodesta 1715 hovikapellimestari. Hän kävi ehkä Italiassa, sillä Corellin vaikutus on vahvasti tuntuvilla. Vaikka Fux oli ensisijaisesti kirkkosäveltäjä, hän osasi kirjoittaa myös kevyttä teatterimusiikkia. Seremoniallisissa hovioopperoissa on havaittavissa Steffanin tyylin kaikuja. Fux sävelsi noin 20 oopperaa, joista neljä on kadonnut.

Julo Ascanio, Re d’Alba (“Julius Askanius, Alban kuningas”, Bernardino; 1708), poemetto drammatico, yhdistyy napolilaisen ja ranskalaisen oopperan. Costanza e fortezza (“Uskollisuus ja lujuus”, Pariati; 1723, Praha), festa teatrale per musica, on juhlava ja suurenmoinen ooppera, joka oli tarkoitettu keisarittaren nimipäiväksi ja Kaarle VI:n (1711–40) kruunajaisiin. Oopperan orkesteri käsitti  8 trumpettia ja 4 patarumpua, sillä ooppera esitettiin 4000 hengen ulkoilmateatterissa.

Apostolo Zeno (1668–1750)

Zeno oli runoilijalibretisti, joka oli oopperan uudistusliikkeen johtohahmoja. Hän oli venetsialainen oppinut, joka teki laadukkaita tekstejä ensin Venetsian ja Milanon teattereille. Hän saapui Wieniin, jossa toimi 1718–29 hovilibretistinä ennen Metastasiota. Libretoissaan Zeno korosti ajan ja paikan yhteyttä, oopperahahmojen kiinteyttä sekä vaati näyttämövaihdosten vähentämistä ja kohtausten karsimista. Koomiset elementit piti poistaa, sillä libretistin piti hänen mukaansa “puhdistaa tunteet ja liikuttaa sääliin ja kauhuun saakka”.

Zenon vakavia klassisia librettoja ovat mm. Griselda (1701) ja Aminta (1703). Zeno korvasi mytologisen aiheet osin historiallisilla; tosin hän viljeli myös mytologisia aiheita, alalajeina pastoraali tai tragikomedia, joissa on loppu onnellinen (häät). Kirjoitti myös eksoottisia librettoja, joissa toiminta tapahtuu Kiinassa, Persiassa ja Intiassa. Hänen luomiaan keskeisiä librettoja, edellisten lisäksi mm. Gli inganni felici ja Temistocle, sävelsivät kymmenet oopperasäveltäjät A. Scarlattista Cherubiniin saakka, usein tosin uudelleen muokattuina.

Antonio Caldara (1670–1736)

prinsessa Elisabeth Christine von
Braunschweig-Wolfenbüttel

Caldara sävelsi ensimmäisen oopperansa Venetsiaan 1689: L’Argene (Badi) on lajinimeltään trattenimento per musica (“musiikkiviihdytys”). 1690-luvulla hän teki yhteistyöoopperoita mm. Lottin kanssa. Caldara siirtyi 1699 Mantovaan ja 1708 Roomaan, jossa hän oli A. Scarlattin, Handelin ja Corellin ohella kaupungin musiikkielämän merkkinimiä. Hän oli töissä myös Barcelonassa ja Milanossa, kunnes asettui 1716 Wieniin varakapellimestariksi.

Hänen yli 100:sta oopperastaan noin 60 on Wienin-ajalta. Caldara sai säveltää juhlatilanteisiin liukuhihnalla, mutta ansaitsikin paremmin kuin Fux, ja hän hyötyi Zenon librettouudistuksesta sekä yhteistyöstä tämän kanssa. Lisäksi hän sävelsi (1730–) myös Metastasion librettoihin. Kaikkiaan hän sävelitti ensimmäisenä 23 Zenon ja Metastasion kirjoittamasta 25:stä libretosta. Caldara oli aikansa johtavia oopperasäveltäjiä, vaikka jälkimaailma onkin laiminlyönyt hänen tuotantoansa, joskin uudelleenelvytykset muissa musiikinlajeissa, lähinnä kirkkomusiikissa, ovat yleensä olleet vakuuttavia.

Ooppera Il più bel nome (“Kaunein nimi”, P. Pariati; Barcelona, 1708), componimento da camera, on saatavissa levyllä: se on allegorinen hovin juhlaooppera, joka tapahtuu Elysiumissa ja jonka henkilöt ovat Venus (sopraano), Juno ja Herkules (molemmat matalia miessopraanoita), Paris (altto) ja Kohtalo (korkea tenori). Oopperan ensiesitys juhlisti Habsburgien hallitsijan Kaarle VI:n ja Braunschweig-Wolfenbüttelin prinsessa Elisabeth Christinen häitä Espanjassa, jonka varakuningas tuohon aikaan hänen miehensä oli.

Giovanni Bononcini (1670–1747)

Bononcini oli aikansa ehkä kysytyin italialainen oopperasäveltäjä. Hän sävelsi 32 oopperaa, 25 serenataa ja 7 oratoriota. Bononcini syntyi Modenassa ja opiskeli Bolognassa. Hänen ensimmäinen oopperansa esitettiin Roomassa 1692: Eraclea ovvero Il ratto delle Sabbine (“Herakles eli Sabiinitarten ryöstö”, S. Stampiglia). Il trionfo di Camilla (“Camillan riemuvoitto”, Stampiglia; Napoli, 1696) oli ajan suurimpia menestysoopperoita: siitä tehtiin 23 italialaista produktiota (1696–1719) ja sitä esitettiin Lontoossa 111 kertaa vuosina 1706–28, mikä loi Lontooseen oopperabuumin. Tästä lähtien pasticcio-oopperasta tuli Lontoon oopperaelämän tärkein laji. Bononcini toimi Joosef I:n hovioopperasäveltäjänä Wienissä 1705–11, minkä jälkeen hän oleskeli pitkiä aikoja Lontoossa, jossa oli Handelin kilpailija. Hän palasi 1732 mantereelle ja oli suhteissa jälleen Itävallan hoviin.

Bononcinin tunnetuin ooppera 1900-luvulla on ollut Griselda (Rolli Zenonin mukaan; Lontoo, 1722), drama. Se oli suosittu aihe, johon olivat säveltäneet omat versionsa Giovannin veli Antonio Maria Bononcini (1718) ja A. Scarlatti (1721) sekä tuli säveltämään mm. Handel (1733) ja Vivaldi (1735) ja Handel. Giovanni Bononcinin Griseldan tunnetuin aaria on sivuhenkilö Erneston, joka on Griseldan tyttären sulho, kaihoisa aaria “Per la gloria d’adodarvi”:

Per la gloria d’adorarvi
voglio amarvi, o luci care
Amando penero,
ma sempre v’amerò,
sì, sì, nel mio penare,
penerò, v’amerò, luci care.
Ilman toivoa rakkaasta
on turha huokailla rakkaudesta.
mutta teidän suloista katsettanne
kuka ei voisi koskaan kaivata,
eikä teitä rakastaa?
tulen kärsimään mutta rakastamaan teitä, rakkaat silmät.

Francesco Conti (1681–1732)

Conti oli venetsialaismuusikko ja -säveltäjä, joka tuli Wienin hoviin theorbin soittajaksi 1701 ja pääsi 1711 hovisäveltäjäksi. Clotilde (1706) on hänen ensimmäinen oopperansa. Hän sävelsi 1714–25 yhtä sesonkia lukuun ottamatta kaikki karnevaalioopperat. Don Chisciotte in Sierra Morena (“Don Quijote Sierra Madressa”; 1719) oli suosittu koominen ooppera muuallakin, esimerkiksi Telemannin Hampurissa. Conti oli kokeellinen ja yksilöllinen säveltäjä, jonka musiikista myös Bach oli kiinnostunut.

Keskustele artikkelista

Sinun täytyy kirjautua voidaksesi jättää kommentteja

Lähde: Muhi - Musiikinhistoriaa verkossa / Sibelius-Akatemia / http://www.siba.fi/muhi