FI | EN |
A A A
Tulosta artikkeli
Artikkelisarjat: Antiikin musiikki
Antiikin soittimet
Murtomäki, Veijo

Miltä soittimet kuulostivat?

Antiikin soitinmusiikin toteuttamiseksi meillä tulisi olla käytettävissä samat soittimet kuin tuolloinkin. Yhtään aitoa soitinta ei ole kuitenkaan säilynyt, joten soittimista on tehty uusia kopioita eli replikoita kuva- ja kirjallisen materiaalin sekä soitinlöytöjen avulla. Musiikin elvyttämiseksi täytyisi ymmärtää vanhat tekstit, joissa puhutaan musiikista ja muusikoista, samoin esteettisin kriteerein kuin kreikkalaiset.

Kreikkalaisilla oli käytössään kaikkien soitinryhmien soittimia eli idio-, aero-, membrano- ja kordofoneja: 7—8-kielisiä lyyroja, kithároita, poikkiaulós, kaksoisaulós ja roomalainen kithára, tympanon (tamburiini) ja kroupeza.

Kielisoittimet

Lyyra

Apollon, Orfeuksen ja muusien lyyra oli varhaisvaiheen tärkein soitin. Se oli kotoisin Egyptistä tai Vähästä-Aasiasta. Siitä oli neljä perusmuotoa: chelys-lyyra, barbitos, forminks ja kithára. Lyyra oli myöhemmin kaikenikäisten naisten ja miesten soitin, säestyssoitin symposioissa ja komosissa sekä lisäksi tärkein koulusoitin.

Forminks Forminks-lyyraoli lyyran 3—5-kielinen, Homeroksenkin mainitsema ja muodoltaan pyöreä varhaisversio, jolla sankarirunoelmien laulajat, aiodit, säestivät itseään.

Lyyran Chelys-lyyraperusmuoto syntyi kilpikonnankuorisesta kaikukopasta, kahdesta sivuvarresta, tammisesta poikkipienasta sekä seitsemästä lampaansuolikielestä, jolloin nimenä oli chelys-lyyra.

BárbitosBárbitos oli matalampi ja sivuvarsiltaan pidempi tenorilyyra, jota itäkreikkalaiset, etenkin Lesbos-saaren lyyrikot käyttivät symposioissa.

Kithára

Vähitellen syntyi kitharodia-taide, joka oli melodisesti, muodollisesti ja instrumentaalisesti kehittyneempää. Sen luojana pidetään Terpandrosta. Kithára Kitháraoli lyyran virtuoosinen, 7—12-kielinen muoto, indoeurooppalainen tai seemiläinen, nelikulmainen ja kirkasääninen soitin. Se oli melko painava ja kookas soitin ja plektralla soitettaessa sillä oli rytminen ja perkussiivinen ilme. Kitháraa käytettiin pyhissä seremonioissa ja juhlaseremonioissa, teatterissa sekä kilpailuissa, jotka olivat osa suuria kansallisia juhlia.Kitharan-soittaja

500-luvun puolivälissä ilmaantui erityinen traakialainen kithára, jonka kaikukoppa oli forminksin muotoinen mutta ohuempi. Se oli kitháraa pienempi ja vähemmän kompleksi soitin.

Yhtä aikaa sen kanssa ilmaantui pitkälle kehitetty kolmoiskitara, jossa oli kolme sarjaa kieliä. Sarjoja pystyi säätämään jalalla niin, että saattoi saada soitettavakseen haluamansa kielisarjan, joko doorisen, fryygisen tai lyydisen harmonian. Soittimeen oli lisätty ylimääräisiä kaikukoppia.

Harppu- ja sitraperheet

Harppu, etenkin fryygialainen kolmikulmaharppu, trigonon,Trigonon levisi 400-luvulla eaa. Se oli naisten suosima soitin, mutta sai Platonin tuomion osakseen. Sitä käytettiin tansseissa ja naisten esittämissä serenadeissa. Myös sambuke oli trigononia vastaava naisten kotisoitin.

Näppäilysoittimiakin löytyi: psalterionia Daavid ja psalterionnäppäiltiin sormin. Sen alalajeissa, epigoneion ja simikion, oli jopa 40 kieltä ja se oli modernin sitran tyyppinen. Magadis, pektis ja foeniks viritettiin parikielittäin ja ne olivat lähellä dulcimeria.

Kuvalähteiden perusteella kreikkalaisilla oli myös luutunsukuinen soitin, jossa kielet oli jännitetty kaulan yli. Jopa ksylofonin kaltainen apulialainen soitin on löytynyt apulialaisista maljakkomaalauksista. Puolia, kieliä tai pieniä tankoja soitettiin oikean käden sormin vasemman käden kannatellessa sitä pohjasta.

Puhallinsoittimet

Aulós

Kreikkalaisten puhallinsoittimia olivat aulós, syrinx, hydraulis, salpinx ja torvi.

Aulós, Aulóksen-soittajausein kaksoisaulós, oli yksi- tai kaksoisruokolehtisoitin, klarinetin ja oboen varhainen esi-isä. Kahdella pillillä voitiin soittaa unisonossa, täydellisissä paralleeli-intervalleissa (oktaavi, kvintti jne.), erillisissä linjoissa sekä borduna-säestysäänen ja nopeamman melodiaäänen kontrapunktissa. Soitinta kannateltiin suunauhalla (forbeia), joka kiersi niskan ympäri.

On tärkeää huomata, Aulósettei aulós ole missään tapauksessa huilu niin kuin aina suomalaisissa ja usein myös muunkielisissä antiikkikäännöksissä virheellisesti väitetään.

Aulós tuli Vähästä-Aasiasta, assosioitui fryygialaiseen Marsyakseen ja saavutti virallisen aseman Python kisoissa (586 eaa.) Sakadaksen kuuluisan sävellyksen myötä, jossa kuvattiin Apollon kamppailua lohikäärmeen kanssa.

Aulós esiintyy yhdessä syrinxin kera jo Iliaassa (X: 13): “huilujen [= aulós], pillien [= syrinx] piipatus soi”. Löytyy myös varhaisia lähteitä, joissa Apollo yhdistetään aulókseen ja Athene opetti Apollon soittamaan sitä, vaikka Athene hylkäsikin soittimen liian nautinnollisena, vain vähän viisauteen kasvattavana. Apolloksen ja Marsyaksen kuuluisa soittokilpailu on siten enemmän allegoria kotoperäisen kreikkalaisen kulttuurin ylivoimaisuudesta.

Aulós, jossa oli aluksi 3—5, myöhemmin jopa 15 sormiaukkoa, oli lyyraa monipuolisempi, ilmeikkäämpi ja kiihkeämpi soitin, joten se sopi Dionysoksen palvontamenoihin. Se synnytti aulós-taiteen eli aulodian.

Aulósta käytettiin Dionysoksen pidoissa, paraateissa, draamaesityksissä, urheilukilpailuissa ja symposioissa. Se säesti myös useimpia tansseja sekä antoi rytmin soutajille ja sotilaiden marssille. Jos kithára oli doorisen apollonisuuden väline, aulós oli dionyysisen ja fryygisen villiyden ilmentäjä.

Huilusoittimet

Pan-huilu eli syrinx oli maalaisten suosima soitin. Nimeä käytettiin kaikista ruo'ottomista puhaltimista, joskin myös yksinkertaista ruokopilliä voitiin kutsua tällä nimellä. Siitä oli olemassa yksi- ja monipillisiä versioita, ja kehittyneimmillään panhuilussa oli seitsemän pilliä. Soittimeen liittyi magiikkaa: kauriit, hirvet ja hevoset hurmaantuivat pillien soinnista.

Hydraulis Hydrauliseli vesiurut tai “vesiaulós” oli “syrinx, jota soitettiin käsin”. Soittimena se oli “suloinen ja ihastuttava” ja se toimii ilmanpaineella. Ilma syötettiin soittimeen pumpulla ja ilmanpainetta säädettiin vesivoimalla, jota siirrettiin keskusvesikammiosta. Varhaisimmat kuvaukset soittimesta ovat ensimmäiseltä vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua.

Trumpettiperhe

Trumpetti-tyyppisiä soittimia ei käytetty lainkaan musiikissa vaan signaali- ja airutsoittimena, lähinnä sodissa. Salpinx Salpinxja torvi olivat tärkeitä soittimia, sillä niiden ääni kantoi taistelun melskeen yli ja niillä voitiin välittää komentoja. Niitä käytettiin sekä antiikin Kreikassa että jo etruskien Italiassa.

Salpinxissa oli pronssinen tai rautainen putki ja suukappale luusta. Torvi tehtiin eläimen sarvesta. Salpinxin putkeen saatettiin liittää torvi sointikelloksi, jolloin saatiin käyrä salpinx; kreikkalaisilla sen nimi oli bukane, roomalaisilla cornu.

Lyömäsoittimet

Lyömäsoittimia oli antiikin aikana useita. Niitä käytettiin lähinnä bakkanttisissa menoissa ja sodassa. Yleisnimi niille oli krouomena; alalajeja olivat krotala, kroupezai tai kroupala, kumbala tai krembala, seistron ja rhombos. Idiofoneja käytettiin eri tarkoituksiin, mutta membranofonit liittyivät Dionysoksen ja Kybelen palvontamenoihin.

Kastanjettien tyyppinen krotala oli tavallisesti naisten soitin. Kroupeza tai kroupala olivat jalkoihin sidottuja puisia tai puusta ja metallista rakennettuja helistimiä. Kroupezaa soitettiin jalalla ja se oli suosittu Rooman aikana. Kumbala tai krembala olivat metallisia käsi- tai sormitiukuja ja -lautasia. Seistron ja rhombos olivat helistimiä tai kalistimia. Aristoteles mainitsee edellisen Politiikassaan lasten helistimenä, kun taas jälkimmäinen oli räikän kaltainen soitin.

Roptron eli tamburiini oli parthien sotasoitin. Tympanum, jonka molemmissa päissä oli nahkakalvo, oli naisten bakkanttinen kehärumpu.

Soittimet parantuivat ja soitintaide kehittyi huippuunsa 400—300-luvuilla eaa. Soittimia ryhmäkuvassaErinäisten konservatiivisten kirjoittajien mukaan jo 300-luvulla eaa. ja myöhemmällä hellenistiajalla elettiin rappiokautta.

Lähteet ja kirjallisuus

Thomas J. Mathiesen 1999, Apollon’s Lyre. Greek Music and Music Theory in Antiquity and the Middle Ages. Lincoln & London: University of Nebraska Press.