FI | EN |

Takaisin

Kokoelma:Länsimainen taidemusiikki

Kirjoittajat: Leena Hyvönen (LH) ja Leena Unkari-Virtanen (LUV), Minna Hovi (MH)
Teema: Säveltäjän työkalupakki
Aikakausi: 1750-1800 Klassismi

1720-1770 Rokokoo, galantti 1740-1790 Empfindsamkeit, Sturm und Drang 1770-1800 Klassismi 1800-1830 Myöhäisklassismi
Säveljärjestelmät Duurisävellaji oli sävellysten lähtökohta, ja mollisävellajeja käytettiin säästeliäästi. Sävellajeja käytettiin kolmeen tai neljään ylennys- tai alennusmerkkiin saakka. Sävellajeilla oli omat, tunnetut karaktäärinsä – Matthesonin (1713) mukaan mm. C-duuri on läpitunkeva, kova ja nautittava, d-molli rauhallinen, hurskas ja viehättävä, G-duuri hekumallinen, briljantti ja mielistelevä. LUVDuurisävellaji oli sävellysten lähtökohta, ja mollisävellajeja käytettiin säästeliäästi. Sävellajeja käytettiin kolmeen tai neljään ylennys- tai alennusmerkkiin saakka. Sävellajeilla oli omat, tunnetut karakterinsa (Schubart). LUVDuurisävellaji oli sävellysten lähtökohta, ja mollisävellajeja käytettiin säästeliäästi. Sävellajeja käytettiin kolmeen tai neljään ylennys- tai alennusmerkkiin saakka. Sävellajeilla oli omat, tunnetut karakterinsa (Schubart). LUVDuuri- ja mollisävellajeihin perustuva tonaalinen hierarkia oli normi, jota pyrittiin myös rikkomaan. Terssisuhteiset sävellajinvaihdokset yleistyivät, ja mollista tuli tasaveroinen duurin kanssa. Sävellajivaihdosten kirjo monipuolistui. LUV  
Viritysjärjestelmät Tasavireinen järjestelmä vakiintui vähitellen, mutta vielä mm. keskisävelviritys oli yleinen. LUVTasavireinen järjestelmä vakiintui vähitellen ja syrjäytti muut (mm. keskisävelvirityksen). LUVTasavireinen järjestelmä vakiintui vähitellen ja syrjäytti muut (mm. keskisävelvirityksen). LUVTasavireinen viritysjärjestelmä muodostui mm. pianonvirityksen perustaksi. LUV  
Notaatio Notaatio täsmentyi, mutta pysyi perusperiaatteiltaan samana kuin barokin aikana. Aikakauden musiikissa jatkuvasti vaihteleva dynamiikka tuli yhä tarkemmin kirjatuksi, ja vähitellen myös kaaritus saattoi ylittää tahtiviivan rajan. Tabulatuureja käytettiin mm. kitaramusiikissa. Muitakin yrityksiä yksinkertaistaa nuottikirjoitusta kehiteltiin, mutta mikään ei jäänyt pitkä-ikäiseksi. LUVNotaatio täsmentyi, mutta pysyi perusperiaatteiltaan samana kuin barokin aikana. Aikakauden musiikissa jatkuvasti vaihteleva dynamiikka tuli yhä tarkemmin kirjatuksi, ja vähitellen myös kaaritus saattoi ylittää tahtiviivan rajan. Kaaritus kuvasi paitsi legatoa myös iskutusta, ja voimakkain isku saattoi kaarituksen ohjaaman osua myös muulle kuin tahdin ykköselle. LUVToonika- ja dominanttisävellajin jännitteelle ja kahdelle kertautuvalle repriisille rakentuva sonaattiperiaate tarjosi säveltäjille työskentelyn raamit ja toisaalta kuulijaystävällisesti uusillekin sävellyksille tietynlaisen tuttuuden. Säerakenteen periodisuus (4+4) oli muuntelun lähtökohta, ja kadensaalinen hierarkia oli sonaattien eri osien tonaalisen rakenteen pohja. Myös rondot, tanssit ja muunnelmat olivat suosittuja, ja vapaampia muotoja, kuten fantasioita, sävellettiin edelleen. LUVNotaation piiriin tuli uusia elementtejä ja nuottikirjoitus täsmentyi. Ornamenttien ja kadenssien kirjaaminen loi tyylillistä yhdenmukaisuutta mutta vähensi muusikoiden improvisoinnin tarvetta. Dynamiikan merkinnät monipuolistuivat (ääritehot, äkilliset sforzatot ja muut vaihdokset). Melodia rakentui säkeistä, joiden vaihteleva fraseeraus merkittiin yhä tarkemmin nuotteihin. Eräät piirteet, kuten pedalointi, edellyttävät edelleen kirjoittamattomien käytänteiden tuntemista. LUV  
Muoto- ja rakenneperiaatteet Barokin solaarinen harmoniankäsittely vaihtui polaariseen, toonikan ja dominantin jännitteelle rakentuvaan etenemiseen. Ensimmäinen repriisi päättyi dominantikadenssille ja toinen, toonikakadenssi, päätti koko kappaleen. Tämä johti sonaattiperiaatteeseen. Pienimuotoiset karaktäärikappaleet saattoivat olla esimerkiksi menuetteja, sonaatteja tai aiheiltaan vapaita ja kuvailevia. Kosketinsonaateissa saattoi viulu olla säestävässä roolissa. LUVToonika- ja dominanttisävellajin jännitteelle ja kahdelle kertautuvalle repriisille rakentuva sonaattiperiaate vakiintui vasta vähitellen säveltäjille työskentelyn raamiksi. Säerakenteen periodisuus (4+4) oli muuntelun lähtökohta, ja kadensaalinen hierarkia oli sonaattien eri osien tonaalisen rakenteen pohja. Pianosonaatti muotoutui ad libitum viulu- tms. osuuksien jäädessä pois sonaateista. Myös rondot , fantasiat, andantet, marssit, erilaiset tanssit ja muut karakterikappaleet olivat suosittuja. LUVToonika- ja dominanttisävellajin jännitteelle ja kahdelle kertautuvalle repriisille rakentuva sonaattiperiaate tarjosi säveltäjille työskentelyn raamit ja toisaalta kuulijaystävällisesti uusillekin sävellyksille tietynlaisen tuttuuden. Säerakenteen periodisuus (4+4) oli muuntelun lähtökohta, ja kadensaalinen hierarkia oli sonaattien eri osien tonaalisen rakenteen pohja. Myös rondot, tanssit ja muunnelmat olivat suosittuja, ja vapaampia muotoja, kuten fantasioita, sävellettiin edelleen. LUVSonaattimuodon piirteitä kuvattiin yhä tarkemmin. Myöhäisklassikoiksi mielletyt säveltäjät pyrkivät noudattamaan sävellyksissään näitä periaatteita. Romantiikan ideaaleja ilmensi muodon selväpiirteisyyden tilalla Sturm und Drangin perintönä aiheen ja ilmaisun vaatimukset. LUV  
Sävellystekniikat Homofoninen tekstuuri tuli ensisijaiseksi, ja vastakohdaksi vanhalle ”oppineelle tyylille”. Periodinen säerakenne ja II6-I6/4-V-I kadenssit vakiintuivat. Säveltään keveät tekstuurit vaihtelivat melodian ja yksinkertaisen säestyksen, briljanttien juoksutusten, stile legaton ja duetto- tai sointusatsin puitteissa. Esimerkiksi Galuppin tyylille on tunnusomaista myös kehittelyn vähäisyys, pikemminkin toisteisuus ja tietty yllätyksettömyys leimaa sävellyksiä. Galantti tyyli rikastui kontrapunktiikan sovellutuksilla mm. Haydnin jousikvartetoissa jo 1760-luvulla. LUVGalantin tyylin myötä homofonia vakiintui sävellystyön kulmakiveksi. Erilaiset tyylit (galantti, Empfindsamkeit, Sturm und Drang, oppinut, turkkilainen, metsästys, jne) perustuivat omanlaiselleen harmonialle, rytmiikalle, melodianmuodostukselle ja tekstuurille. Ennen täysklassismin tyylillistä vakiintumista säveltäjien innovatiiviset kokeilut johtivat sekä kaavamaisuuksiin (esim. galantti tyyli) että mielikuvituksekkaisiin tyylien ja harmonioiden yhdistelmiin (C.P.E. Bach, Dussek). LUVSävellysten harmonis-lineaarisen rakenteen välineiksi vakiintuivat klassismille tyypilliset, enimmäkseen homofoniset tekstuurityypit: melodia ja säestys, täyssointusatsi, arpeggiot, asteikot ja muu virtuoosinen materiaali, kaksi- tai useampiääniset polyfoniset sävelkudokset (duetosta fuugiin) sekä pidätyksin etenevä stile legato. Näillä ja mm. rytmiikan vaihteluilla säveltäjät muovasivat teostensa muodikasta yllätyksellisyyttä, ja vähitellen myös teosten omaperäisyyttä. LUVMotiivisuus, periodisuus ja jossain määrin myös melodisuus olivat klassismin keinovaroina myöhäisklassikoiksi luettujen säveltäjien suosiossa. Sävellysteknisten mahdollisuuksien varanto oli kattava, kontrapunktisesta tekstuurista kuten fuugista homofoniaan. Dissonanssien käsittelytavoissa saatettiin ottaa ilmaisullisia vapauksia. Rytmiikassa sovellettiin vielä niukasti karakterisoivia, esimerkiksi kansanmusiikin piirteitä, pyrkimyksenä oli ”abstrakti” tai ”akateeminen” ilmaisu. LUV