FI | EN |

Takaisin

Kokoelma:Länsimainen taidemusiikki

Kirjoittajat: Leena Hyvönen (LH) ja Leena Unkari-Virtanen (LUV), Minna Hovi (MH)
Teema: Säveltäjän työkalupakki
Aikakausi: 1420-1600 Renessanssi

1420-1470 Varhaisrenessanssi 1470-1530 Täysrenessanssi 1530-1620 Myöhäisrenessanssi
Säveljärjestelmät Faux bourdonin myötä terssi- ja sekstisointuisuus yleistyi. Eri moodeihin ja eri säveltäjille vakiintui tunnusmerkilliset lopukkeet karakteristisine intervalleineen, ja mm. nykyisin Landinin lopuke nimellä tunnettu lopuke oli yhä hyvin suosittu. LUVModaaliseen ajatteluun liitettiin jo kiinteästi ajatus äänenkuljetuksesta ja kadensseissa, ja johtosävelten määrä riippui mm. käytetystä moodista. Terssien ja sekstien yhdistelmän myötä vakiintunut, kuulijoita miellyttävä diatoninen soinnullisuus, dissonanssien valmistelu ja purkaminen sekä kadenssien vakiintuminen enteilivät tällä ajanjaksolla jo duuri-molli-tonaliteettia ja funktionaalista harmoniaa. Toisaalta mm. Vincenton mikrointervallikokeilut ja Gesualdon madrigaalit viittaavat vasta 1900-luvun musiikissa käyttöön otettuihin keinoihin. LUVMoodien joukosta vahvistuvat jooninen ja aiolinen karakteristisine kadensseineen ja näiden seurauksena funktionaalisine sointuhierarkioineen. Sointukulku I-V-I täydentyi IV ja VI asteella, jotka vaativat etumerkit myös keskimmäisiin ääniin. Myös sointujen käännöksiin kiinnitettiin entistä enemmän huomiota. LUV   
Viritysjärjestelmät Uusi terssisointuisuus aiheutti ongelmia vanhalle pythagoralaisen viritysjärjestelmän käytölle. Ajanjakson juuri päätyttyä Ramis de Pareia kirjoitti keskisävelvirityksen olevan yleisessä käytössä, ja listasi hyvät ja huonot puolisävelaskeleet ja muut intervallit päätyen ”ulvovan suden” intervalliin c#-ab. LUVTerssien ja sekstien vakiintuminen sekä lisääntynyt kromatiikka aiheuttivat muutostarpeen koko keskiajalla käytettyyn pythagoralaiseen viritysjärjestelmään. Viritysjärjestelmät olivat vilkkaan kokeilun ja kehittämisen kohteena. Luutistit pyrkivät kohti tasavireistä järjestelmää, koska samoilta otenauhoilta piti soittaa sekä diatoniset että kromaattiset kulut. Keskisävelvirityksen eri muunnelmat olivat kuitenkin vallitsevia, joskin ne tuottivat yleensä yhden ”ulvovan suden” kuuloisen kvintin (usein gis-dis). LUVViritysjärjestelmien problematiikka kiinnosti mm. yhä suosituimmiksi tulleiden klaveerisoitinten virittämisen ja soitinrakentamisen takia suuresti. Käytössä ollut keskisävelviritys johti nimittäin helposti puhtaasti soiviin ”hyviin” ja epäpuhtaisiin ”huonoihin” intervalleihin (jotkut terssit ja sekstit) ja enharmoniseen vääristymään (yleensä kvintin G# - D# / Ab . Db kohdalla). Siksi ns. Pythagoraan komman jakamiseksi kehitettiin vaihtoehtoisia matemaattisia malleja (mm. Zarlino 1558). LUV   
Notaatio Mensuraalinotaatio oli edelleen käytössä. Vähitellen yhä merkittävimmiksi tulevat yksittäiset kromaattiset muunnesävelet edellyttivät laulajilta taitoa päätellä tilapäiset poikkeamat harmonisesta yhteydestä, musica ficta -periaatteen tuntemista, sillä näitä kromaattisia säveliä ei vielä merkitty nuotteihin. LUVMensuraalinotaatiossa siirryttiin mustasta valkeaan 1400-1500-luvuilla, kun nuottien nuppeja ei musteen säästämiseksi enää väritetty. Nuottiavainten käyttö monipuolistui eri äänityyppien (sopraano, altto, tenori, basso) ambituksen sovittamiseksi nuottiviivastolle. Kromatiikka vaati esittäjän ammattitaitoista tulkintaa, sillä kaikkia muunnesäveliä ei merkitty nuotteihin. Säveltäjät ryhtyivät vähitellen ajattelemaan musiikkia yhtenä soivana kokonaisuutena, ei tenoriin liitettyinä yksittäisinä ääninä, kuten edeltäneinä ajanjaksoina. Sävellykset kirjoitettiin silti edelleen erillisiksi stemmoiksi, ei partituuriksi. LUVApuviivoja vältettiin useiden eri nuottiavaimien käytön avulla. F- g- ja c-avainten (chiavi naturi, tavalliset avaimet) lisäksi on käytetty myös chiavetteja tai chiave trasportante -nuottiavaimia, jolloin nuottiin kirjoitettu säveltaso transponoitiin terssiä ylemmäs tai alemmas. Säveltäjät ryhtyivät hahmottelemaan teoksiaan partituureina (ensimmäinen julk. 1577). Tahtiviivat korvasivat vähitellen tactuksen (Lampadius 1537). Etumerkkejä ryhdyttiin kirjoittamaan myös väliääniin. Bysanttilainen neumikirjoitus säilyi elinvoimaisena Venäjällä krjuki-nuottikirjoituksena. LUV   
Muoto- ja rakenneperiaatteet Runous ja teksti vaikuttivat sävellysten muotoon, joka usein nimetään alueellisesti: Ranskassa tärkeitä olivat ballade, rondeau ja virelai, joissa määrätty tekstin ja/tai musiikin kertautuminen oli muodon lähtökohta. Italiassa varhainen madrigaali korvautui ballatalla ja frottolalla, joka muistutti virelaita. Espanjassa jatkui cantiga-perinne concioneissa ja villancicoissa, Englannissa carol, ja saksalaisessa mestarilaulussa bar-muoto olivat suosittuja. LUVGenreen liittyviä sidottujen muotojen rinnalla esiintyi vapaita muotoja. Monissa maallisissa ja säkeistömuotoisissa sävellyksissä, kuten frottoloissa, säkeiden erilaisuuteen tai samankaltaisuuteen perustuva toisto ja järjestys on ollut musiikin rakenteen tarkastelun lähtökohta. Imitaation perustuvat sävellykset olivat joko cantus firmuksen sitomia, tai läpisävellettyjä, vapaita muotoja. Messut ja motetit jakaantuivat osiin (pars). LUVMadrigaalien ja chansonien ilmaisullisuutta haettiin sisältöä ilmentävistä harmonioista ja puheen sointien musiikillisesta tulkinnasta, ja siksi nämä saattoivat olla muodoltaan hyvin vapaita. Toisteisuus, tauot sekä tietyt sävelkuviot niihin sisältyvine merkityksineen olivat välineitä, joilla musiikin retorinen ilmaisullisuus rakennettiin. Äänten tarkoituksenmukainen lukumäärä, monikuoroisuus tai mittavampien teosten jakaantuminen suuriin, kadenssien rajaamiin kokonaisuuksiin loivat laajoillekin teoksille selkeän kokonaishahmon. LUV   
Sävellystekniikat Ranskalais-flaamilaiset säveltäjät kehittivät polyfonista, terssi- ja sekstisointista, jatkuvasti muuntuvaa (varietas) sävellystyyliä vanhan kaksiäänisen kontrapuntin ja discantus-tyylin pohjalta. Lisä-ääni nosti uudella tavalla esiin kysymyksen dissanonansseista ja soveliaista intervalleista. Äänten määrä toi uusia sävellysteknisiä mahdollisuuksia, ja kiinnostus imitatiivisiin tekniikoihin heräsi. Esimerkiksi caccia ja chace olivat kaanoneita, ja äänten samuuteen (idemtitas) perustuvia piirteitä liitettiin jo myös muihin teostyyppeihin. LUVAjanjakso oli vielä keskeisesti polyfonian kautta, vaikka uusi soinnullisuus toi murroksen asettaen vanhan kontrapunktiikan rinnalle rytmiset ja melodiset eleet ja harmonian ilmaisevuuden. Dissonanssien sijoittelu ja purkaminen, kadenssien rakentuminen, dominantin valmistaminen, moodien karakteristiikka, imitaatiot, muut kontrapunktiset tekniikat, tekstin sijoittelu, harmonia ja soinnullisuus (homofonian vuorottelu polyfonian kanssa) sekä rytmiikka ovat keskeisiä rakennetta luovia piirteitä. Kiinnostus yhtenäistä sointiväriä kohtaan ilmeni mm. soitinyhtyeiden muotoutumisessa consort-periaatteella soitinperheittän. LUVAjanjakson musiikille tunnusmerkillinen soljuvuus perustuu dissonanssien valmistamiseen ja purkamiseen, tekstin sijoitteluun sekä äänenkuljetuksen säännöstöön. Näistä eri säveltäjät muokkasivat kuitenkin oman, persoonallisen ja tunnistettavan sävelkielensä. Homofoninen soinnullisuus nousi yhdeksi ilmaisun välineeksi madrigaaleissa, joissa modaalinen keskiö saattoi olla myös hämärrytetty (Gesualdo). Idiomaattisuus nousi soitinmusiikissa esiin mm. virginalisteilla. Edellisen ajanjakson tavoin tactus oli musiikin aikamitan nimitys. LUV