FI | EN |

Takaisin

Kokoelma:Länsimainen taidemusiikki

Kirjoittajat: Leena Hyvönen (LH) ja Leena Unkari-Virtanen (LUV), Minna Hovi (MH)
Teema: Säveltäjän työkalupakki
Aikakausi: 400-1420 Keskiaika

400-1000 Varhaiskeskiaika 1000-1150 Romaaninen vaihe 1150-1300 Varhais- ja keskigotiikka: Ars antiqua 1300-1420 Myöhäisgotiikka: Ars nova, trecento, a.subtil.
Säveljärjestelmät Kreikkalainen musiikinteoria oli perustana sekä itäisessä että läntisessä sävellajijärjestelmässä. Bysantissa oktoekhoksesta, kahdeksan moodin (kirkkosävellajien) järjestelmästä, löytyvät ensimmäiset selvitykset varhaiskeskiajan alkupuolelta. Länteen moodit omaksuttiin ajanjakson lopulla luultavasti suoraan Bysantista karolingiteoreetikkojen välittämänä. He myös sovelsivat moodien järjestelmää liturgisten sävelmien luokittelussa. LHModaalisen järjestelmän soveltaminen käytössä olevaan laulustoon laajeni säveljärjestelmien systematisointiin myös nuottikirjoitukseen perustuvan sävellystyön lähtökohdaksi. Tosin trubaduurien sävelmät eivät ole selkeästi modaalisesti määriteltävissä. Organumien myötä tarkastelu ulotettiin myös yhteissointien intervalleihin, jotka luokiteltiin konsonansseiksi (priimi, oktaavi, kvintti, kvartti) ja dissonansseiksi. LUVSydänkeskiajan musiikki perustui modaaliseen järjestelmään. Erityisesti Notre Damen koulun piirissä kehitettiin moniäänisyyden intervalleja koskeva säännöstö, jonka mukaan konsonansseja oli käytettävä tärkeillä kohdilla, vähemmän tärkeillä suvaittiin myös dissonansseja. Oktaavi, kvintti ja kvartti käsitettiin konsonansseiksi. Englannissa terssi ja seksti olivat hyväksytympiä intervalleja kuin mannermaalla. LHAikakaudella haluttiin luoda edeltävästä tyylistä poikkeavaa musiikkia. Eroa ei tehty niinkään säveljärjestelmillä ja asteikoilla (moodit) kuin kehittämällä rytminkäsittelyä ja notaatiota. Käsitys konsonanssista ja dissonanssista muuttui asteittain kohti terssin ja sekstin täydellistä hyväksymistä. Musica ficta -periaate toi mukaan notaatioon merkitsemättömät tilapäiset muunnesävelet. LUV  
Viritysjärjestelmät Koko keskiajan oli voimassa pythagoralainen viritysjärjestelmä, joka välittyi antiikista erityisesti Boëthiuksen kirjoitusten kautta. LHPyhagoralainen viritysjärjestelmä oli edelleen käytössä. LUVAjanjakson viritysjärjestelmän perustui pythagoralaiseen järjestelmään, jonka perustana olivat puhtaat kvintit, kvartit ja oktaavit. Pythagoralainen viritys sopii useisiin tuolloin käytettyihin asteikkotyyppeihin sekä organumiin ja myöhäisgotiikan polyfoniaan. LHPyhagoralainen viritysjärjestelmä oli edelleen käytössä. Terssien ja sekstien yleistyminen tosin herättää kysymyksen moniäänisen vokaalimusiikin mahdollisesta laulamisesta puhtaan viritysjärjestelmän mukaan. LUV  
Notaatio Jo varhaiskeskiajan alussa Bysantissa käytettiin sävelkuvioita osoittavia ns. ekfoneettisia merkkejä ohjaamassa resitointia. Sekä idässä että lännessä varhaisinta sävelkorkeutta ilmaisevaa nuottikirjoitusta, ns. diastemaattisia neumeja, esiintyy kuitenkin vasta ajanjakson jälkeen. Siihen asti liturgian musiikki välittyi suullisena perintönä. LHNuottikirjoitus mahdollisti uuden suhteen musiikin luomiseen. Notaatio kehittyi varhaisista neumeista kuvaamaan diatonisia säveltasoja nuottiviivastolla, ja koraalinuottikirjoitus syntyi 1000-luvun lopulla. Rytmin merkitsemiseen omaksuttiin runomittoihin perustuvat rytmimoodit. Varhaisin kosketinsoitintabulatuuri on peräisin 900-luvun lopulta. Nuotit olivat muistamisen apu ja musisoinnin lähtökohta, ne eivät ilmaise musiikin esittämisen yksityiskohtia. LUVSävelkorkeuden merkintä hallittiin sydänkeskiajalla. Moniäänisyys edellytti nuotin pituuksien merkintää. Tässä käytettiin apuna rytmimoodeja. Ajanjakson lopulla esiintyy mensuraalikirjoitusta. Maallista yksiäänisyyttä nuotinnettiin 1200-luvulta alkaen viivastollisilla neumeilla. Rytmin suhteen on tulkintavaikeuksia, mikä on herättänyt kysymyksen siitä, kuinka rytmisesti vapaata tai sidottua esitys on alun perin ollut. LHNotaatio täsmentyi. Ranskassa ja Italissa kehitettiin kummassakin oma notaationsa, joilla ilmaistiin mm. tahtilaji ja aika-arvojen jakosuhteet. Pienet aika-arvot tulivat käyttöön. Notaatio mahdollisti kompleksisen rytminkäsittelyn. Tilapäisiä etumerkkejä ei merkitty nuotteihin. Kaikkia ääniä voitiin sekä laulaa että soittaa. Ars subtiliorin erityispiirre oli graafiset, väritetyt partituurit. LUV  
Muoto- ja rakenneperiaatteet Varhaiskeskiajan liturgisessa musiikissa muoto oli sidoksissa tekstin proosa- tai runomuotoon. Psalmien parillista rakennetta korostettiin usein esityksessä vuorolaululla. Syyrialais-bysanttilaista perua oleva hymni oli säkeistömuotoinen. LHPsalmikaavojen tavoin resitaatiosävel, ambitus ja finalis olivat modaalisessa rakenteessa keskeisiä. Monodia rakentui tapahtumien peräkkäisyyden hienovaraiselle muuntelulle, kunnes organum toi vähitellen mukaan tapahtumien yhtaikaisuuden. Ritarilaulun litania-, sekvenssi-, hymni- ja rondellus- lajeista tuli maallisen monodian keskeisiä rakenteita. LUVMoniäänisyys syntyi lineaarisesti tenoria vasten rakennetuista melodioista. Liturgisessa organumissa vaihtelivat organum purum -jaksot, discantus-tyyliset clausula-jaksot ja yksiääninen kirkkolaulu. Säkeistömuotoinen conductus ja läpisävelletty motetti olivat discantustyylisiä. Molemmissa kaikki äänet noudattivat samaa fraseerausta, mutta motetissa äänet olivat rytmisesti erilaisia. Säkeistömuoto, usein kertosäkeellä varustettuna, oli maallisen yksiäänisyyden perusrakenne. LHMaallisessa musiikissa vakiintuivat kiinteät muodot, formes fixes, joissa muoto määräytyy kertosäkeiden, melodian kertausten ja säkeiden sisältämien tavujen lukumäärän mukaan. Lopukkeet eriytyivät terssin, sekstin ja johtosävelen käsittelyn myötä avoimesta ja suljetusta (ouvert ja clos) kohti säveltäjien persoonallisia (mm. Landini) ja moodien karakteristisia kadensaalisia kulkuja. Imitaatiotekniikat muotoituivat mm. chacessa ja caccioissa. Messut säilyttivät periaatteessa vanhan muotonsa. LUV  
Sävellystekniikat Samalla kun varhaiskeskiajalla kehittyivät liturgisen vuoden (temporale), pyhimysvuoden (sanctorale) ja liturgisen päivän (messu ja officiumit) rakenteet, vakiintuivat myös liturgian eri laulutyyppien muodot. Nuottikirjoituksen puuttuessa ne kehittyivät ja niitä toteutettiin muistinvaraisesti. Tästä syystä ei voida puhua säveltämisestä, vaan muistinvaraisen aineiston muokkaamisesta, valikoinnista ja järjestämisestä liturgiseen järjestelmään sopivaksi. LHKonsonanssin käsite tuli keskeiseksi organumien äänten yhteissoinnin myötä. Rinnakkais-, sivu- ja vastaliikkeen yhteissointina suosittiin aluksi vain priimiä, kvinttiä, kvarttia ja oktaavia. Melismaattisen organumin ja discantustyylin erona on alaäänen liikkuvuus. Lauluäänten yhteissoinneista (sointiväristä) tunnetaan kuvauksia. Astekulku oli yleisin, suuria intervallihyppyjä vältettiin. Melodioiden ambitus oli suppeahko. LUVNotre Damen koulukunnan polyfoniassa liturgisen tenorin yläpuolelle voitiin rakentaa toisia ääniä joko (1) organum purum -tyylillä, jossa ylä-ääni liikkuu koristeellisena melismakulkuna tenorin pidentyneitä säveliä vastaan tai (2) nuotti-nuottia-vasten -periaatteella joko niin, että kaikki äänet noudattavat samaa rytmimoodia (conductus) tai että aina ylemmässä äänessä käytetään liikkuvampaa moodia kuin alemmissa (discantus). LHMessuissa noudatettiin edelleen joko motettityyliä, discantus- eli chanson-tyyliä tai simultaanityyliä. Sävellystekniikat monipuolistuivat: käyttöön tuli em. tyylien lisäksi mm. imitaatio, sitaattitekniikka, hoquetus, augmentaatio ja diminuutio, isorytmiikka, palindromitekniikka, ääntenvaihto ja rondellus-tekniikka. Eräissä näistä sävellystekniikka määrittelee myös kappaleen rakenteen. Äänet itsenäistyivät, mutta tenoriääni oli edelleen keskeisin. LUV