FI | EN |

Takaisin

Kokoelma:Länsimainen taidemusiikki

Kirjoittajat: Leena Hyvönen (LH) ja Leena Unkari-Virtanen (LUV), Minna Hovi (MH)
Teema: Musiikkifilosofia
Aikakausi: 800 eaa.-400 jaa. Antiikki

800-480 eaa. Arkaainen kausi 480-330 eaa. Klassinen kausi 330-30 eaa. Hellenistinen kausi 30 eaa.-400 jaa. Rooman keisariaika
Kosmologia ja maailmankuva Pythagoraan (n. 570–500 eaa.) koulukunnan tekemistä, kielen värähtelyä koskevista päätelmistä lähtien maailmankaikkeuden ajateltiin rakentuvan samojen lukusuhteiden mukaisesti, jotka löydettiin musiikin puhtaista intervalleista. Esisokraatikot, kuten Pythagoras, keskittyivät maailmankaikkeuden selittämiseen (luonnonfilosofiaan) lukusuhteiden avulla. Mytologisten tarinoiden sijaan he etsivät maailman syntyä eri elementeistä: vedestä, ilmasta, tulesta ja maasta. Luonnon ilmiöt nähtiin jumalten aikaansaannoksina (esim.”Zeus sataa”). Maailmankuvaan kuuluivat myös logoksen vastapainona raivottaret, furiat. LUVPlatonin kirjoituksia ideoitten ja havaittavissa olevan maailman suhteesta pidetään tämän kauden maailmankuvan heijastelijoina. Ideoiden maailma edustaa pysyvää ja ihmisen tulee pyrkiä sitä kohti mm. ajattelun kautta. Aistien tavoittama esineiden maailma perustuu Platonin sanoin ”järjettömään luuloon”. Kosmos nähtiin koko Antiikin ajan rakentuvaksi lukujen 1,2,3 ja 4 suhteille, ja maa oli sen keskus. LUVAristoteles kiinnitti huomionsa kosmoksen lisäksi maailmaa tutkivaan ihmiseen. Hän jatkoi maailmankaikkeuden rakenteen selvittämistä: maailmankaikkeus koostuu sisäkkäisistä sfääreistä ja maailma koostuu neljästä peruselementistä (maa, vesi, ilma, tuli). Ihmisessä on sielu, ruumis ja mieli. Sielu on myös kasveilla (ravitseva sielu), eläimillä (aistiva sielu) mutta ihmisillä on näiden sielujen lisäksi järjellinen sielu. Aristoteleen mukaan psykologia tutki kaikkia näitä sieluja. LUVRooman vallan alla eli monia kansoja ja näiden uskontoja maailmakäsityksineen. Myöhemmille ajoille merkittäväksi on jäänyt esimerkiksi roomalaisten ylimysten suosiman, mystikko Plotinoksen ajatus maailman yliaistillisesta rakenteesta. Ylimpänä on mystinen sulautuminen, ekstaasi, jossa kaikki käsitteellisyys katoaa. Järki, ideoiden sfääri, on toinen taso. Kolmas, maailman sielu, välittää ideat aistimaailmaan. Uusplatonilaisten filosofien (myös mm. Ammios Sakkas, Poryrios, Imablikhos) ajattelu yhdistää Platonin ja Aristotelee kristittyjen kirkkoisien ajatuksiin. LUV  
Teologia ja mytologia Jumalat nähtiin ihmisenkaltaisina olentoina oikkuineen ja mielihaluineen, ja heidän kuviteltiin viettävän leppoisaa ja joutilasta elämää, jota kuvataan Kreikan mytologioissa. Eri jumalat hallitsivat eri elämän alueita, ja he myös olivat osallisina maailman syntytarinoissa. Uhrimenoja jumalille suoritettiin ikivanhojen rituaalien mukaisesti, veriuhrit olivat tärkeä osa palvontamenoja. Uhripaikoista kehittyi valtavat, jopa 20 000 katsojan amfiteatterit. LUVJumalten palvelusmenojen mittavuus ja niiden tiheys heijastelee niihin liittynyttä viihteellis-valtiollista sisältöä. Palvonta saattoi olla hyvinkin fyysistä ja pakanallista, esimerkiksi bakkanttien orgiastisissa juhlissa tanssittiin ekstaasin vallassa ja katseltiin mm. Aristofaneen näytelmiä. Kreikasta tunnetaan myös mysteeriuskontoja (mm. orfilaiset) salaisine riitteineen. Maallinen ja hengellinen elämä olivat erottamattomat, tosin filosofit saivat usein syytteitä, Sokrates jopa kuolemantuomion, jumalattomuudesta. LUVAistihavaintojen takaa etsittiin syytä kaikelle, aineen ja olemuksen olemassaololle ja olemassaolon päämäärälle. Olemassaolon ja liikkeen alkuperäisen syyn tutkimista kutsuttiin metafysiikaksi, ja Platonin tavoin Aristoteles piti alkuperäistä syytä aineettomana jumalolentona. Kreikkalainen mytologia puolestaan kuvasi jumalolennot vapaiden kansalaisten tavoin elämän perustarpeiden ylläpitämisestä vapaina, inhimillisinä ja jopa oikukkaina olentoina. LUVRooman tarusto sai voimakkaita vaikutteita kreikkalaisesta mytologiasta. Monilla jumalilla Janusta lukuun ottamatta on kreikkalainen vastineensa (Jupiter/Zeus, Neptunus/Poseidon, Pluto/ Hades, Merkurius/Hermes, Kupido/Eros jne.). Roomalaiseen valtionuskontoon sekoittui monia mysteeriuskontoja kultteineen, näiden joukossa oli myös köyhien asemaa puolustava kristinusko. Politiikka sekoittui uskontoon, ja kreikkalaiseen mytologiaan lisättiin keisareita, kuten Vergilius teki kirjoittaessaan Augustuksen sukueepoksen Aeneis. LUV  
Kauneuden filosofia ja estetiikka Jo Homeroksen aikana pohdittiin runouden tarkoitusta: tuottaa iloa, hurmata kuulijat sekä säilyttää muisto menneistä tapahtumista. Pythagoralaisista lähtien kauneus liitettiin lukusuhteisiin, joiden järjestys sääteli niin kosmosta kuin ihmisen mieltä. Aistihavainnoin miellyttävyyden takana ajateltiin olevan yleisin ja ikuisen kauneuden Idean. Se perustui lukusuhdejärjestelmään, jota kutsuttiin mm. kuvanveistossa Kaanoniksi. Vapaa-ajattelijat, sofistit, pitivät kuitenkin kauneutta kulttuuritaustasta riippuvaisena. LUVPlatonin kirjoitukset ovat estetiikan pohdintojen perusta, joihin palataan edelleenkin. Platon selittää lukuisissa dialogeissa (mm. Pidot, Valtio, Kharmides, Timaios, Faidros, Lait, Filebos) kauneuden eri puolia. Kauneus liittyi Platonin mukaan mm. siihen, miten kohteessa ilmenee sekä kauneuden idea että kohteen oma idea. Kauneuden tajuaminen etenee mielihyvän ja rakkauden kokemuksesta kauneuden idean löytämiseen. LUVVanhat käsitykset kauneudesta olivat elinvoimaisia, mutta niihin kohdistettiin myös kritiikkiä. Stoalaiset pitivät sielun kauneutta kaikkea ulkoista arvokkaampana. Myös heille sielun kauneus edellytti tyydyttävää suhdetta, mutta suhde ja harmonia saattoi olla muukin kuin lukusuhteisiin perustuva. Hyvän suhteen, esimerkiksi tarkoitukseen sopivuuden, lisäksi kauneuteen vaikutti stoalaisilla väri. Kauneuden toteaminen oli aistien, ei järjen asia. LUVVitruvius kuvaili rakennukselle asetettuja kestävyyden, tarkoituksenmukaisuuden ja viihdyttävyyden vaatimuksia, ja Horatius kiteytti runouden olemuksen sanoihin utile dulci – viihdyttämisen aina hurmioon asti, sekä käytännön hyödyn ja arvojen esittelyn. Sextus Empiricus todisti musiikin harjoittamisen olevan täysin hyödytöntä, koska siitä nauttivat vauvat ja eläimetkin. Plotinos kuvaili kauneuden edellytyksiä mm. osien sopivalla suhteella (symmetria, laajemmassa merkityksessä kuin nykyisin), kirkkaudella, loistavuudella ja ideanmukaisuudella. LUV  
Etiikka Etiikka oli vasta muotoutumassa. Damon (400-luku eaa.) piti musiikin lakien muuttamista vaarallisena, sillä musiikin muutosten arveltiin uhkaava jopa yhteiskunnan lakeja. LUVEtiikka tuli filosofiaan Sokrateen (470-399 eaa.) myötä. Sokrates korvasi luonnon tutkimisen ihmisen tutkimisella Delfoin oraakkelin kehotuksen ”tunne itsesi” mukaan. Hän opetti hyvän ja hyveellisen elämän periaatteita keskusteluissaan, joita hänen oppilaansa Platon kirjoitti muistiin. Tärkeintä oli omaisuuden keräämisen sijaan itsensä kehittäminen ja tiettyjen hyveiden omaaminen, joista tärkeimpiä olivat filosofiset ja älylliset hyveet. ulotti Nikomakhoksen etiikassa hyvän elämän tavoittelun, etiikan päämäärän, koskemaan koko elämää. LUVElämän päämääränä oli eudaimonia, onnellisuus ja hyvä elämä, joka Aristoteleen mukaan rakentui jatkuvuudelle, ei yksittäisille teoille. Ihmisten elämässä tämä tarkoitti jokaisen olemuksen ja omien päämäärien täyttymistä. Aristoteles kuvasi perinteisiä kreikkalaisia hyveitä (aretê), joihin kuuluivat älylliset hyveet (järjen käyttö, viisaus, arvostelukyky, harkitsevuus), moraalisen hyveet (rohkeus, kohtuullisuus, anteliaisuus, suuruus, ylpeys, lempeys, miellyttävyys, rehellisyys, älykkyys ja oikeudenmukaisuus). Hyvä elämä oli seurausta näistä. LUVRoomassa suosittuun stoalaiseen koulukuntaan kuulunut filosofi ja kirjailija Cicero otti käyttöön sanan moraali (lat. mores, tavat). Epikurolainen Lucretius yritti puolestaan kirjoituksissaan vapauttaa ihmiset taikauskosta ja kuolemanpelosta. Näiden ja monien muiden näkemysten rinnalla esiintyi myös uuspythagoraslaista ajattelua (Iamblikhos, Plotinos), jossa totuus, hyvyys ja kauneus yhdistyvät. Elämän tarkoituksena nähtiin pyrkimys kohti jumalallista alkutilaa, ykseyttä. LUV