FI | EN |

Takaisin

Kokoelma:Länsimainen taidemusiikki

Kirjoittajat: Leena Hyvönen (LH) ja Leena Unkari-Virtanen (LUV), Minna Hovi (MH)
Teema: Musiikkielämä
Aikakausi: 1800-1910 Romantiikka, realismi

1760-1800 Esiromantiikka 1800-1830 Varhaisromantiikka 1830-1850 Romantiikka, Biedermeier 1850-1890 Uusromantiikka, realismi 1890-1914 Jälkiromantiikka
Musiikkitalous ja -politiikka Kustannustoiminta vilkastui, ja painotekniikan kehittyminen loi hyvät edellytykset yhä kasvavan harrastajakunnan musiikkitarpeen tyydyttämiseen. Samalla vilkastui myös muu kustannustoiminta, jopa musiikkilehtien julkaiseminen. Koti- tai muu opetus sekä hovien musiikkitoiminta olivat säveltäjille edelleen ensisijaisia tulolähteitä, ja tekijänoikeudet kuuluivat säveltäjän työnantajalle. Impressaarit organisoivat julkisia konsertteja ja palkkasivat muusikoita. LUVPorvariston musiikkiharrastus takasi kustantamoille kannattavan liiketoiminnan, ja sen turvin myös säveltäjät kykenivät yhä enemmän vapautumaan muista ansiotöistä. Tekijänoikeudet kuuluivat säveltäjälle, joka myi teosten julkaisuoikeudet kustantajalle. Konserttiyhdistykset yleistyivät ja vastasivat konserttien taloudellisista ja organisatorisista järjestelyistä. Valtiot kunnostautuivat erityisesti verojenkannossa ja säveltäjät elivät kustanteiden tuotolla ja esiintymisillään muusikkoina. LUVEsiintyvillä muusikoilla ja säveltäjillä oli mahdollisuus elää itsenäisesti työllään, joko konserttien lipputuloilla tai sävellystuloillaan. Opetus ja ”harrastusmusiikin” säveltäminen lisäsivät tuloja. Konsertti- ja oopperatalot toimivat omakustanteisesti, ja kilpailu oli kovaa. Nuottikustantamoita perustettiin lisää. LUVMusiikkielämän taloudellinen perusta tuli julkiselta tai yksityiseltä taholta. Useissa maissa ooppera sai julkista tukea, mutta orkesterien samoin kuin kamari- tai solistisen musiikin konserttitoiminta oli erilaisten yhdistysten ja kaupallisten toimijoiden (konserttitoimistot, agentit, impressaarit) harteilla. Kasvavassa määrin musiikkielämän vaikuttajia ja taloudellisia hyötyjiä olivat nuottikustantajat, musiikkikaupat, soitinrakentajat ja musiikkilehdet. Kansainvälinen yleissopimus tekijänoikeuksista tehtiin Bernissä 1886. LHMusiikkilaitosten saaman julkisen ja yksityisen rahoituksen suhde vaihteli maittain. Sen sijaan vakavan ja populaarin musiikin välillä jako oli selvä: kalliit laitokset kuten ooppera ja sinfoniaorkesteri tarvitsivat julkista sekä yhdistysten, seurojen tai lahjoittajien yksityistä tukea, populaari puoli selviytyi laajan yleisönsuosion varassa. Musiikkikoulutusta ylläpidettiin suurimmaksi osaksi oppilasmaksuilla. Musiikkielämän infrastruktuuri kehittyi. Tekijänoikeuksia koskevia sopimuksia tarkennettiin. LH 
Musiikki ammattina ja harrastuksena Goethen sanoin "vain ihminen, joka itse soittaa, on kokonaan ihminen". Niin valistuneet hallitsijat kuin porvarit saattoivat soittaa jopa itsensä säveltäjän kanssa kamarimusiikkia, ja säveltäjä puolestaan sovitti musiikkinsa kumppaniensa taitoa vastaavaksi. Ammatillistuminen näkyi paitsi taidoissa, myös musiikillisessa sivistyksessä: säveltäjät tutkivat ja soittivat mm. Bachia, joka oli suurelle yleisölle tuntematon säveltäjä. Muusikon ammatti ei ollut taloudellisesti kannattava. LUVAmmattilaisen, asiantuntijan ja harrastajan roolit erottuvat yhä selvemmin toisistaan, mutta säveltäjät olivat vielä itse myös musiikin esittäjiä – soittajia tai kapellimestareita. Kuorot, myös oopperoissa, koostuivat harrastajista. Muusikon ammatti ei ollut mm. Suomessa aatelissäätyyn kuuluvalle sallittu, ja samoin naisten ura esimerkiksi säveltäjänä kohtasi koulutuksesta ja taipumuksista riippumatta yleensä ylivoimaisen sosiaalisen vastuksen. LUVHarrastajien ja ammattimuusikoiden yhteisöt erkaantuivat. Poikkeuksena olivat naissäveltäjät (Fanny Mendelssohn), ja tietyt säätyläisasemansa vuoksi muihin ammatteihin pakotetut (esim. suomalaiset upseerit). Esiintyvän virtuoosimuusikon uralle vaadittiin pitkä ja perusteellinen musiikkikoulutus, joka saatettiin aloittaa vanhempien toimesta hyvin määrätietoisesti lasten ollessa aivan pieniä (esim. Clara Wieck). Ihmelapsikultti liittyi aikakauden nerokulttiin. LUVAmmattilaisten ja harrastelijoiden ero terävöityi. Julkisten konserttien esiintyjät, niin orkestereiden ja yhtyeiden jäsenet kuin solistitkin, olivat yleensä koulutettuja ammattilaisia. Yksityiskodit olivat harrastajien esiintymispaikkoja. Amatöörimuusikolle konserttiesitysten kuuntelusta tuli yhtä tärkeä harrastamisen kohde kuin musisoinnista. Suositun kuoroharrastuksen parissa harrastajien parhaimmistolla oli mahdollisuus päästä esiintymään myös konserttilavoille. LHVakiintuneen musiikkikoulutuksen ansiosta julkisesti esitetty musiikki oli ammattilaisten käsissä. Myös harrastustoiminnan ohjaajat, yksityisopettajat, kuoron- ja soittokuntien johtajat olivat yhä paremmin koulutettuja. Musiikkielämän ammattilaisia olivat myös impressaarit, agentit, kustantajat, musiikkitoimittajat ja kriitikot. LH 
Musiikkikoulutus Musiikkikoulutus hankittiin usein kotiopettajan opastuksella, ja opettaminen oli monille säveltäjille ja soittajille tärkeä tulonlähde Musiikin harrastajat olivat sivistyneitä ja työllistettyjä soittajia ja opettajia, sillä ammattilaisia oli vielä hyvin vähän. Säveltäminen oli luonnollinen osa musisointia, kun lajikontrapunktin kirjoittamisen sekä kenraalibasson äänenkuljetuksen hallinnan katsottiin olevan keskeisiä taitoja myös soittajille. LUVPedagoginen kiinnostus ilmeni mm. pedagogisen kirjallisuuden suuressa määrässä ja konservatorioiden nousussa, mutta myös koti- ja yksityisopetus oli edelleen suosittua. Musiikkikoulutus kuului porvarilliseen sivistysihanteeseen, ja soittotaidon tuoma sosiaalinen status nosti jopa tyttöjen mahdollisuuksia naimakaupassa. Laaja ja järjestäytynyt koulutustoiminta poiki monia edelleen vaikuttavia käytänteitä (mm. konservatorioiden kollegiot) ja pedagogisista tarkoituksista juontuvia käsitteitä (mm. sonaattimuoto). LUVKonservatoriot ja yksityisopetus takasivat arvostetun musiikkisivistyksen porvaristolle. Harrastajien ja ammattilaisten koulutus saattoi erkaantua jo varhain, ja eri maissa oli erilaisia käytänteitä. Ihaillut muusikot ja säveltäjät keräsivät ympärilleen uskollisia, ihailevia oppilaita ja näin muodostui jopa koulukuntia. LUVMusiikkikoulutuksen lisääntyminen vaikutti musiikin ammattilaisten ja amatöörien erottumiseen. Konservatoriot kouluttivat orkestereiden muusikoita, oopperalaulajia ja enenevästi myös opettajia. Pisimmällä koulutus oli Manner-Euroopassa, jossa musiikkioppilaitosten verkosto laajeni aina pienempiin keskuksiin. Toiminta perustui etupäässä oppilasmaksuihin, mutta vähitellen julkinen rahoitus lisääntyi. Keskiluokan pianonsoiton ja laulun harrastusta ohjasivat etupäässä yksityisopettajat. LHKonservatoriot uudistuivat, minkä seurauksena opetusohjelmat laajenivat erityisesti musiikinhistorian ja sävellyksen oppisisällöillä. Oppikirjoja ilmestyi musiikkioppilaitosten tarpeisiin. Opetuksen taso kohosi ja opettajien pätevyysvaatimuksia normitettiin. Joskus oppilaitokset erikoistuivat joko orkesterisoittajien tai solistien koulutukseen. Yleisten koulujen musiikinopetukseen kehitettiin nuotinluvun ja korvan koulutuksen metodeja. Konserttiyleisöä valistettiin ohjelmalehtisten teosselosteilla. LH