FI | EN |

Takaisin

Kokoelma:Länsimainen taidemusiikki

Kirjoittajat: Leena Hyvönen (LH) ja Leena Unkari-Virtanen (LUV), Minna Hovi (MH)
Teema: Soittimet, laulu ja kokoonpanot
Aikakausi: 1800-1910 Romantiikka, realismi

1760-1800 Esiromantiikka 1800-1830 Varhaisromantiikka 1830-1850 Romantiikka, Biedermeier 1850-1890 Uusromantiikka, realismi 1890-1914 Jälkiromantiikka
Soittimet Soitinkokoonpanoissa ja soittimissa tapahtui muutoksia. Fortepiano syrjäytti cembalon ja sello gamban. Viulun jousi muuttui suoremmaksi. Vaski- ja puupuhaltimissa oli vähän (huilun 2–4 läppää) jos ollenkaan (vasket) läppiä. Viulu ja alttoviulu olivat suosittuja, mutta myös mm. mandoliinia soitettiin paljon ja sille sävellettiin jopa konserttoja. Monista puhaltimista oli käytössä nykyistä enemmän muunnoksia (esim. basettitorvi). Urut liittyivät vielä ensisijaisesti kirkkomusiikkiin. LUVSoittimien kirjo kasvoi. Klarinetit, trumpetit ja pasuunat tulivat käyttöön joka orkesteriin, ja piccolo, englannintorvi, bassoklarinetti, kontrafagotti, tuuba, harppu sekä lyömäsoittimet laajensivat orkesterin sointipalettia. Mandoliinia soitettiin kitaran ohella vielä harrastelijoiden keskuudessa, mutta pianosta tuli ylivoimaisesti suosituin kotisoitin. Arpeggione, octobasso, serpentti ja lohikäärmepäinen, fagottia muistuttava bassotorvi ovat esimerkkejä nyttemmin pois käytöstä jääneistä soittimista. LUVJouset olivat pääosassa orkesteri- ja kamarimusiikissa. Puhaltimien äänen laatu parani ja soittotekniikka helpottui. Tuuba korvasi orkesterissa aiemmat matalat vasket. Venttiilitrumpetin ja -käyrätorven rinnalla käytettiin vielä luonnonsoittimia. Uusia olivat puupuhallinten matalat ja korkeat muunnokset sekä saksofoni. Pianorakennuksessa erottui kaksi koulukuntaa: äänen voimaa ja laaja-alaisuutta etsivä ranskalais-englantilainen ja traditiossa pitäytyvä wieniläinen. Urkuja kehitettiin romanttiseen suuntaan. LHSäveltäjien pyrkimykset orkesterin tehojen kasvattamiseen laajentamalla soitinryhmien ulottuvuuksia tuottivat erityisesti vaskipuhaltimien matalia muunnoksia ja myös yhden uuden soittimen, Wagner-tuban. Orkesterin lyömäsoitinryhmä kasvoi sointivärin tullessa yhä enemmän säveltäjien mielenkiinnon kohteeksi. Putkikellot, kellopeli ja ksylofoni vakiintuivat orkesteriin. Harmonista tuli taidesoitin ja harmonikasta suosittu harrastelijasoitin. LHOrkesterin soittimet olivat vakiintuneet lukuun ottamatta lyömäsoittimien ryhmää, joka kasvoi monilla uusilla soittimilla. Soitinvalikoimassa näkyi yleinen kiinnostus orkesterin soinnillisten mahdollisuuksien lisäämiseen. Monet uusista soittimista lainattiin Euroopan ulkopuolisista kulttuureista. Niitä käytettiin paitsi värittämiseen myös paikka-assosiaatioiden synnyttämiseen. LH 
Soitinrakennus Soitinrakennus oli kiihkeää, ja monet säveltäjät tekivät yhteistyötä soitinrakentajien kanssa soitinten äänellisten ja teknisten ominaisuuksien kehittämiseksi. Kuuluisia fortepianonrakentajia olivat mm. Stein, Silbermann, Broadwood ja Clementi sekä Erard. Oboeen lisättiin oktaaviläppä, käyrätorvi muuttui monipuolisemmaksi ja helpommaksi soittaa (inventiorakenne; Hampel) ja ensimmäiset metallihuilut rakennettiin. Soitinrakennuksen kokeilut synnyttivät joskus muotoja, jotka ovat jääneet pois käytöstä (esim. fortepiano 7:llä pedaalilla). LUVUusien sointien etsiminen konkretisoitui paitsi sävellyksissä, myös vireässä soitinrakennuksessa. Tämän kauden uusia soitinkeksintöjä olivat mm. ofikleidi, tuuba ja saksofoni. Pianosta kehitettiin kotioloihin sopivia pystymalleja, ja Broadwood loi Beethovenin kanssa yhteistyössä ”oikean una cordan”. Walter, Graf, Erard, Pleyel ja Bösendorfer olivat arvostettuja pianonrakentajia. Innovaatiot puhaltimien läppämekanismissa ja muussa rakenteessa olivat merkittäviä. Soittimien ulkonäköön kiinnitettiin myös huomiota, ja niistä saatettiin tehdä hyvin koristeellisia. LUVRanska johtava maa erityisesti piano-, vaski- ja urkurakennuksessa, mutta myös muiden soitinten kohdalla. Puupuhaltimien rakennetta (läppäkoneistoa, porausta) kehitettiin tavoitteena äänialan laajentaminen, soinnin tasaisuus ja soittotekniset helpotukset. A. Sax pyrki saksofonissaan yhdistämään vaski- ja puupuhaltimien soinnillisia ominaisuuksia. Venttiilikoneistot vakiintuivat trumpettiin ja käyrätorveen. Pianon rakennetta kehitettiin vastaamaan uusiin sointi- ja soittoteknisiin ihanteisiin. LHSoittimia kehitettiin teknisesti vastaamaan musiikin ilmaisullisia ja dynaamisia vaatimuksia. Esimerkiksi patarumpujen pedaalimekanismi mahdollisti nopeat viritysvaihdokset. Ranska nousi soitinrakennuksen johtavaksi maaksi ajanjakson alussa, mutta menetti vähitellen asemaansa tuotantotavoiltaan tehokkaammille Saksalle ja Yhdysvalloille. Harpun ja romanttisten urkujen samoin kuin tasokkaiden puhaltimien osalta Ranska oli soitinrakennuksen johtava maa. LHSoitinten rakenteellisia ominaisuuksia kehitettiin soittoteknisistä ja soinnillisista syistä. Kysynnän lisääntyessä voimistuvan musiikkielämän ja soittoharrastuksen ansiosta teolliset valmistusprosessit yleistyivät massatuotannossa, mutta korkeimmalla laatutasolla käsityön osuus pysyi suurena. Kiinnostus mekaanisiin instrumentteihin kasvoi ja kasvatti tuotantoa. LH 
Äänityypit Vakiintuneet äänityypit ja -alat sopraano (erilaisine lisämääreineen), altto, tenori ja basso olivat vokaalimusiikin säveltäjillä lähtökohtana. Näistä perusfakeista tunnettiin useita muunnoksia. Bel canto -perinne oli vielä voimakas. Kastraattilaulajien vähetessä naiset lauloivat oopperoissa ns. housurooleja. LUVOopperaroolien mukaisia äänityyppejä sopraano (g-cis3), mezzosopraano (g-b2) , altto (f-f2), tenori (c-c2), baritoni (c-as2) ja basso (E-e1) eriteltiin tarkemmin italian- tai saksankielisin termein. Äänten jaottelu lyyriseen ja draamalliseen tuli 1900-luvun ajattelun mukaan käyttöön liedmusiikin ja bel canto -perinnettä ylläpitävän oopperaohjelmiston nostaessa esiin erilaisia äänenkäytön ihanteita ja äänen ominaisuuksia. Kuoro-ohjelmisto perustui jakoon SATB. LUVLaulamisen tavat ja ihanteet muuttuivat jyrkästi erityisesti oopperassa. Bel canton legato, kevyt ylärekisteri ja eloisa esitystapa vaihtuivat dramaattisempaan, voimaltaan ja alueeltaan laajentuvaan äänenkäyttöön erityisesti ranskalaisessa ja saksalaisessa oopperassa. Italialaisessa oopperassa muutos tapahtui hitaammin, samoin liedissä. Jokainen ääniala jaettiin useaan äänityyppiin (tenore robusto, tenore di forza, Heldentenor). Vähitellen totuteltiin myös jatkuvaan vibraton käyttöön. LHDramaattisen ja lyyrisen äänen erot ja funktiot täsmentyivät. Italiassa ja Saksassa ihanteet poikkesivat toisistaan. Wagneriaaninen ooppera suurine koneistoineen vaatii ylärekisteriin asti voimakasta, mutta myös ilmaisukykyistä, vivahteikasta ääntä. Äänen sointityyppejä erotettiin jokaisessa perusäänialassa lukuisia erityisesti suhteessa oopperarooleihin. Laulajat voivat erikoistua myös liediin, jolloin tulkinnalliset seikat ja äänen intimiteetti tulivat laadun mittareiksi. LHÄänityyppien pääjakona säilyi jako dramaattiseen ja lyyriseen, mutta lyyrinen väistyi erityisesti verismin murtaessa bel canton ylivaltaa italialaisessa oopperassa. Äänen sointityyppien (fakkien) määrä lisääntyi ja määrittely hienojakoistui. Vibrato kuului itsestään selvästi laulamiseen. Klassisen ja populaarin musiikin laulutavat erottuivat, mihin vaikutti myös myös äänentallennustekniikan kehittyminen. LH 
Esitystavat ja -käytännöt Koska ajan soittimilla oli voimakas äänen aluke ja nopeammin sammuva ääni, soitossa korostuivat rikas artikulaatio ja agoginen ilmaisu historiallisesti uudemman, jatkuvan legatolinjan muotoamisen sijaan. Dynaamisten vaihteluiden esiintuominen liittyi musiikin ilmaisullisuuteen, ja säveltäjien määrittämä crescendo ja diminuendo olivat ajan uutuuksia. LUVVasta äänitteiden myötä on mahdollista tutkia autenttisia soivia käytänteitä, mutta vertaamalla 1800-luvun lopun äänitteitä 1800-luvun alun soitto-oppaisiin ja kuvauksiin voidaan kuitenkin tehdä oletuksia niistä esityksen piirteistä, joita nuottikirjoitus ei avaa. Tällaisia ovat mm. soinnin, agogiikan, dynamiikan ja fraseerauksen kysymykset, esimerkiksi laulajien portamento ja mezza voce tai pianistien pedaalinkäyttö. LUVSävellyksissä idiomaattinen kirjoitustapa tuli vallitsevaksi. Toisaalta transkriptioita tehtiin paljon ja kappaleita sovitettuina eri kokoonpanoille sisällytettiin usein kirjaviksi suunniteltuihin konserttiohjelmiin. Kapellimestarin taiteellinen rooli vahvistui: orkesteri käsitettiin kapellimestarin soittimeksi. LHOrkesterikonserttien ohjelmien keskiössä olivat aariat ja kohtaukset suosituista oopperoista tai oratorioista. Ajanjakson lopulla konserttiohjelmien kirjavuutta pyrittiin rajoittamaan. Ohjelmistoissa elävien säveltäjien sävellysten osuus jatkuvasti pieneni klassisen ja sitä vanhemman ohjelmiston kustannuksella. Viihteellistä musiikkia oli yleisesti tarjolla kahviloissa ja ravintoloissa samoin kuin suosituissa kävely- ja populaarikonserteissa. LHSinfoniakonsertin ohjelma vakiintui käsittämään alkusoiton, sinfonian ja konserton nykyiseen tapaan. Resitaali vakiintui instrumentalistien ja lied-laulajien solistiselle uralle välttämättömänä konsertointimuotona, johon, samoin kuin kamarimusiikkikonserttien järjestämiseen, liittyi yhä kiinteämmin ammatillisen agentuuritoiminnan kasvu. Konserttimusiikkia kuunneltiin pääasiassa suljetuissa tiloissa, mutta kevyt musiikki eri muodoissaan levittäytyi kaikkialle, missä ihmiset viettivät aikaa. LH  
Esityskokoonpanot Orkesterikokoonpanoksi (á 17 tai 18) vakiintui vahva jousisektio (à 4 tai 5, 16+4+4), 2 huilua, oboeta, fagottia ja käyrätorvea sekä patarummut. Kokoonpano vaihteli kuitenkin, joissain orkestereissa saattoi olla myös klarinetteja, trumpetteja ja pasuunoita. Jousikvartetto vakiintui, samoin pianotrio, mutta muut kamarimusiikkikoonpanot vaihtelivat. Pianosonaatti kehittyi ”ad libitum -sonaateista”, ja se sai suuren suosion. Pianosäestyksellisiä sonaatteja yhdelle soolosoittimelle sävellettiin paljon. Konsertoissa solistina oli yleisimmin yksi mutta joskus kaksi tai jopa kolme soitinta. LUVOrkesterin koko kasvoi (á 23:een), puupuhaltimet saivat monipuolisempia tehtäviä ja erityisesti vaskipuhaltimien merkitys kasvoi niiden kyetessä tuottamaan koko kromaattisen asteikon. Äänenvoimakkuuden ja sointivärin mahdollisuudet kasvoivat, ja jousien suurempi lukumäärä mahdollisti melodian soittamisen voimakkaammin. Näin säestyksen monipuolistuivat, ja myös jousien ”hiljainen” käyttö oli uutta. Pianosäestyksellisen yksinlaulun suosio kasvoi, muutoin klassismin kokoonpanot olivat edelleen vallitsevia. LUVKonserttiorkesterien kokoonpano noudatti pääosin klassista perinnettä. Oopperasäveltäjät etsivät uusia sointitehoja; niinpä teatteriorkestereihin omaksuttiin nopeasti uusia soittimia. Teatteri- ja konserttiorkestereiden lisäksi syntyi monenlaisia viihteellisimpiä orkesterityyppejä. Kamarimusiikissa trioihin, kvartetteihin ja kvintetteihin sisältyi usein jousien lisäksi piano tai - harvemmin - puhallinsoitin. Pianosäestyksinen laulu- ja soitinmusiikki oli yleistä. LHKonserttiorkesterin tyypillinen koko määräytyi suositun klassisen ohjelmiston mukaan. Teos- ja tapauskohtaista vaihtelua esiintyi: suurtapahtumissa orkesterien ja kuorojen muodostama esityskoneisto voi kasvaa valtaviin mittoihin. Ensimmäiset kiinteät jousikvartetit aloittivat kiertuekonsertit solistien ja duojen (laulu tai viulu ja piano) tapaan. Torvisoittokunnat olivat suosittuja erityisesti Britanniassa ja Yhdysvalloissa. LHKeskeinen esityskokoonpano oli konserttiorkesteri, joka muuntui myös erilaisiin viihteellisen musiikin tarpeisiin. Puhallinorkesterit ja torvisoittokunnat olivat suosittuja erityisesti Yhdysvalloissa ja Britanniassa, mutta myös muualla Euroopassa ja siirtomaissa. Niillä oli asema konsertti- ja viihdemusiikin välissä, mutta myös harrastustoiminnassa. LH